Amsterdamin kautta kotiin

@Schiphol:
Ei, en aio kirjoittaa sitä perinteistä "kuinka kamalaa on palata kotiin Suomeen" -postausta ja arvostella säätä ja nyrpeitä ihmisiä. Sen sijaan tämän tarinan päähenkilö on Amsterdam, jonka kanssa vietin muutaman aurinkoisen päivän Groningenin ja Tampereen välissä. Hotellimme oli viihtyisä ja omaleimainen Adolesce, sopivasti metroaseman ja Magere Brugin välissä. Suosittelen lämpimästi, elleivät kapeat ja jyrkät portaat ja huoneen ulkopuolella sijaitseva wc/suihku ahdista.
Muutamana viime vuonna olen laukannut Amsterdamin ja koto-Suomen väliä useampaan otteeseen. Kuitenkin viime näkemisestämme oli kulunut kaksi vuotta, sillä viimeksi oleskelin A'damissa maaliskuussa 2008.

Pakkohan sitä oli kiertää kaikki tutut paikat, kadut ja kahvilat. Kaikki tiet tuntuivat tällä kertaa johtavan erityisesti Creaan, mutta myös De Jarenin terassilla oli käytävä, vaikka lämpimästi paistanut aurinko olikin juuri kadonnut pilviverhon taa. Divarikirjojen käytävältä löytyi tällä kertaa pari Virginia Woolfin teosta sekä Capoten Breakfast at Tiffany's, jonka ostin jokunen aika sitten katsomani Capote-leffan innoittamana.

Uusia ravintolatuttavuuksia olivat erinomainen intialainen ravintola Balti House (ensin luin Baltic House ravintolan oven päältä ja ihmettelin kovasti nimen ja ruokalistan yhteensopimattomuutta) De Pijpissa ja Prinsengrachtilla sijaitseva De Prins, jossa rennon tunnelman ja hyvien oluiden lisäksi voi nauttia myös yksinkertaisesta mutta maukkaasta ruuasta.

Enimmän aikaa kuitenkin kulutin tallustamalla ystävien kanssa pitkin ja poikin kaupungin katuja, katselemassa, haistelemassa, tunnustelemassa tunnelmaa. Ensi kesänä tänne taas!

@ home in Groningen

Kotoisaa palata tänne, pohjoiseen, Friisinmaan taakse, paikkaan, joka on hollantilaisen mittapuun mukaan kaukana, keskellä ei-mitään. Todellisuudessa junamatka Amsterdamista Groningeniin kestää vain hiukan pidempään kuin Tampereelta Helsinkiin. Ja matkan kruunaavat hollantilaisen maaseudun vehreät näkymät: peltoja silmänkantamattomiin, viehättäviä (ja rähjäisiä) maalaistaloja, hevosia ja lampaita jokaisella laiduntilkuilla. Junan ikkunasta pongasin myös omituisia vaaleanruskeita pitkäkarvaisia lehmiä/puhveleita/mitä lie, kamelin, pari strutsia - peuroista puhumattakaan.

Viime visiittini oli synkkää loppuvuotta, nyt täällä on jo keväistä ja lämmintäkin - kevättunnelmaa tosin hillitsevät kunnon kuurosateet sekä voimakas tuuli. Mutta sää on osa tätä maata, yhtälailla kuin muutkin tutut elementit: kanaalit, veneet, talot, pyöräilijät,...

Suupalaa Savannahissa

Tunnustettavahan se on, viikon oleskelu ja ulkona syöminen Savannahissa näkyy vatsakumpuna. Mutta matkalla ruoka on elämys, johon kaloreiden laskenta ei kuulu.

Aamupalapaikoista parhaaksi osoittautui Goose Feathers Express, jossa kävimme aamupalalla lähes joka päivä. Belgian Waffles all the way: hedelmiä, jugurttijäätelöä, kermavaahtoa, voita ja siirappia, kera kahvin (santsikupilliset ilmaisia), olivat makeaksi aamupalaksi todellinen hitti. Puuroaamiainen sekä bagelitkin maistuivat.

Lounaspaikoista kärkeen nousi Gallery Espresso. Sohvakalustoja myöten kotoinen paikka, sellainen, jonne saattaisi jäädä tekemään töitä tai lukemaan kirjaa. Paikka näyttikin olevan opiskelijoiden suosiossa, toisaalta myös keski-ikäisiä asiakkaita näkyi riittävän. Pöydät tuntuivat olevan jatkuvasti kutakuinkin täynnä, ja mukavan sohvapaikan saadakseen sai olla tarkkana. Gallery Espressossa myydään myös mm. astioita, kauniita teekannuja ja kuppeja, sekä eri kahvi- ja teelaatuja.

Hampurilaiselle kannattaa poiketa Five Guys -ketjuravintolassa, joka Savannahissa löytyy Bay Streetiltä. Käsin tehtyjä pihvejä, paljon täytevalikoimaa, kuorineen paistetut ranskalaiset, joista ilmoitetaan perunoiden alkuperä ravintolan seinällä. Ravintolan sisustus on pelkistetyn punavalkoinen, ja seinät ovat täynnä ketjun saamia kehuja. Taustalla soi kasarimusiikki.

CSCW-konferenssin Scientific Collaborations workshopin jälkeen järjestetty päivällinen oli The Oude Pink Housessa. Talo on kaupungin vanhin rakennus, joskin ravintola on laajentunut myös talon yhteydessä olevaan uudempaan osaan. Tunnelma on mahtava, erilaisille seurueille on erikokoisia tiloja, intiimejä huoneita, joissa on vanhanaikainen kalustus ja takka, tai isompi ball room -tyyppinen sali, jossa itse söimme. Ruoka oli perinteistä Southern Cuisine: lihaa, kalaa, mereneläviä, bataattia, makeahkoja voimakkaita makuja yhtä kaikki. Itselleni oli uusi tuttavuus pinaatinkaltainen collard, jota sai ruuan lisukkeena muuallakin kuin Pink Housessa. Annokset olivat isoja, en jaksanut aivan loppuun alkuruoka (Southern Sushi) ja pääruoka -yhdistelmää. Etelän elämyksen kruunasi loistava palvelu, erityisesti Savannahissa syntynyt ja ikänsä asunut tarjoilija Bradley, joka vastaili kaupunkia koskeviin kysymyksiin, kertoi Pink Housen historiasta ja pyynnöstä myös Savannahin kummituksista, sekä jakoi henkilökohtaisiakin muistojaan ja tuntemuksiaan kaupungista ja sen ruokakulttuurista.

Unohtaa ei sovi myöskään erinomaista pizzeriaa Vinnie Van GoGo:ta, jossa jaoimme ison pizzan "New York Style" sekä pitcherin olutta, muoviteltassa ravintolan kyljessä lämpölamppujen alla istuen. Myös Jazz'd:n amerikkalaistyyliset tapakset, jazzklubin tunnelmaa jäljittelevä sisustus ja live-musiikki toimivat erinomaisesti viimeisen Savannah-iltamme miljöönä.

Ihmeellisin ruokakokemus kaikista oli kuitenkin Mrs. Wilkes Dining Room. Ravintola sijaitsi tunnelmallisen, vanhan asuinalueen keskellä, sisäänkäynti oli niin huomaamaton, että kävelimme siitä ensin ohi. Jonotimme aulassa päästäksemme syömään etelän kotiruokaa kodintuntuisella konseptilla: toisilleen vieraat ihmiset ohjataan yhteisiin, isoihin pöytiin, jotka ovat täynnä erilaista ruokaa salaateista lämpimiin pääruokiin. Oli papuja montaa sorttia, erilaisia muhennoksia, rapeapintaista friteerattua kanaa, herkullisia ja uudenlaisia makuyhdistelmiä. Juomana teetä, makeana tai "unsweetinä". Tarjoiluastiat kiersivät syöjältä toiselle ja kukin kauhoi lautaselleen mitä halusi. Yhteistä juttuakin syntyi, kun pyynnöstä eri ruokalajeja ojennettiin niitä haluaville. Pöytämme päässä istui kaksi armeijan sotilasta, oikein harmitti, etten osunut viereen - olisi ollut mukava jutella. Jälkiruuaksi oli ihanan makeaa banaani-leipävanukasta. Koko lysti maksoi 16 dollaria, ei paha, sillä ruokaa sai todellakin syödä niin paljon kuin jaksoi.

Short Stories of Savannah

Mitä kertoisin kaupungista Savannah, GA?

Näin viimeisenä iltana hotellihuoneessa, taivaan tummentuessa kaupungin historiallisen keskustan ja joen yllä, summaisin Savannahin mm. seuraaviin kokemuksiin:

Etelän yöt vaihtelevat. Saapuessamme oli ilta, ohuet pilvenriekaleet lepäilivät alhaalla tähtien loistaessa niiden takaa. Oli satanut, kosteus tarttui ihoon ja hiosti talvivaatteet hetkessä. Toisena yönä ilma olikin kuivaa; lauha, lähes kesäinen ilma sopi kaupungin yöelämän katsastamiseen. Kirkkaat aurinkoiset päivät taas toivat voimakkaan tuulen ja kirpeän kylmyyden.

Ihmiset ovat uskomattoman ystävällisiä. Tervehdyksiä ja hyvänpäiväntoivotuksia sataa vastaantulijoilta ja kohdatuilta sellaisissa määrin, että suomalaiselta menee kieli solmuun niihin vastatessa ja vastavuoroisissa toivotuksissa. Yllätyksekseni moinen ylivuotava ystävällisyys ei tunnu siirappiselta tai ahdistavalta - ei, vaikka toivotuksiin liitetyt puhuttelutkin ovat vieraan tuntuisia: olen kuullut ventovierailta olevani niin Sweetie, Sweetheart, Honey, Baby kuin Darlingkin. Livun kohteliaisuuksien ja hellittelysanojen, auki pidettyjen ovien ja ystävällisten hymyjen välissä kuin kala vedessä.

Rock City, voiko Savannah todella olla sitäkin? Ainakin kaupungissa on mahtavia rockklubeja - ja pubeja, kuten The Jinx (jossa kuulimme mm. alternative countrya by Damon & The Shitkickers) tai The Rail. Ehkäpä kaupungin eloisuus johtuu SCADin opiskelijoista.














Puut ja puistot osoittautuivat kuitenkin suurimmaksi rakkauden kohteekseni kaupungissa. Vanhat talot ovat toki kauniita, mutta suuret, espanjalaisen sammaleen peittämät tammet olivat satumaisia harmaisissa haivenissaan - olkoonkin, että yhtä harmaa, pitkähiuksinen indianapolislainen, aselupia ja kuolemanrangaistuksia kannattava, muuten joviaali (antoi matkaevääksi minulle Reeses' Pieces -pakkauksen) taksikuskimme kertoi sammaleessa asustelevan kipeästi purevia, pieniä ötököitä, "bed bugs".

Syvän Etelän tunnelmaa tulee varmasti ikävä.

Yo y la ciudad

"Olen niin kaukana kotoa. Suuressa kaupungissa. Ihmisiä on niin paljon. Ja minä olen vain yksi heistä. Ainoa, mitä koskaan voin tietää, ovat omat ajatukseni. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä muut ajattelevat."

"Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa.
Minäkin teen parhaani."
[Erlend Loe: Supernaiivi]

Loma todentuu parhaiten päämäärättömästi kävellen. Teen itselleni lomaa ja siirryn yhä kauemmaksi kotoa ja töistä kävelemällä katuja ristiin rastiin, yhtä katua ylös, seuraavaa taas alas merta kohti.

Katson parhaimmaksi astua sisään jokaiseen vähänkin kiinnostavaan putiikkiin pitkittääkseni kävelyä. Maleksin avaran museon jokaisen kerroksen läpi, pysähdellen tutkimaan niitäkin teoksia, jotka eivät kosketa. Istun museon kahvilan hintoja uhmaten aurinkovarjon alla terassilla lipittäen hitaasti claraani ja nautiskellen hedelmäannokseni hedelmistä pala kerrallaan.

Istun puiston penkeille ja kirkkoaukioiden laidoille hörppien vesipullostani ja katsellen ihmisiä. Pitkitän lounasta uppoutumalla enemmän matkaoppaaseen kuin annokseeni.

Suurissa kaupungeissa on helpompaa päästää irti ja jäädä ajelehtimaan vapaasti ihmismereen. Siellä on yhtä helppo tavoittaa oma merkityksettömyytensä ja mitättömyytensä kuin tähtitaivaan alla tai vuoren harjalla. Nähdä yhtä aikaa, miten samanlaista elämä on kaikkialla. Ja toisaalta oivaltaa, miten erilaista on olla täällä kuin siellä, missä yleensä on.

I was there - you too?

Camp Nou -stadionin ympäristö oli jo iltakahdeksalta täyttynyt roskista ja yön yli stadionilla jonottaneiden makuualustoista ja rikkonaisista retkituoleista, kun kiersimme stadionin viertä kenttäpaikoille johtavalle portille. Puoli yhdeksältä aloitti Snow Patrol, minkä jälkeen stadionyleisö lämmitteli itseään puolisen tuntia Olé-laulannalla ja aaltoliikkeillä.

Aamukahvin kera nautittu ilmaisjakelulehti oli jo hehkuttanut stadionille tulevan 180 000 katsojaa, ja paljolta yleisömäärä korkeaa katsomoa kentältä käsin tähystämällä näyttikin, joskin paikat täyttyivät vasta juuri ennen kymmentä, ennen päätähden saapumista. (Seuraavan päivän lehti ilmoitti paikalla olleen vajaa 100 000 katsojaa.)

Show-meininkiä riitti omituisesta lavarakennelmasta pyörivine ulkokehineen viimeisen kappaleen stadionkatokseen heijastuneisiin enkelihahmoihin, jotka jäivät lepattamaan katsojien ylle bändin jo poistuttua lavalta. Bono esitti suuria tunteita isoin elein (aina vakavan Edgen koruttomuuden toimiessa kukkoilun vastapainona), lateli kauniita sanoja Barcelonasta ja ujutti kaupungin nimeä myös kappaleiden sisään, riisui takkia, vaihtoi Barçan pelipaitaan [1 Bono]. Michael Jacksonia muisteltiin lauseella ja hänelle omistettiin Angel of Harlem -biisi (jonka loppuun Bono lauloi pari säettä Man in the Mirrorista ja Don's stop 'til you get enoughista) ja Aung San Suu Kyin puolesta laulettiin Walk on. Avaruusasemallekin soitettiin ja sen miehistön kanssa jutusteltiin maapallosta ja avaruudesta muutama tovi, mikä välittyi kuvana lavan yläpuoliselle screenille.

Paras fiilis syntyi kuitenkin musiikista (ja ihan vähän Bonon karsimasta...) sekä äärimmäisen hyväntuulisesta yleisöstä (joka osasi ulkoa paitsi kaikkien kappaleiden sanat, myös herkesi laulamaan Olé:ta joka välissä). Ihmistungoksessa syntyvä ahtaanpaikankammoni ei päässyt yllättämään täydellä stadionilla, jopa areenalta poistuminen sujui väljästi (toisin kuin Ratinan Bruce Springsteen -keikalla).

Yllättän paljon kuultiin myös vanhoja kappaleita, uusien lomassa, qué bien!
Breathe
No Line on the Horizon
Get On Your Boots
Magnificent
Beautiful DaY
I Still Haven't Found What I'm Looking For
Angel of Harlem
In A Little While
Unknown Caller
Unforgettable Fire
City of Blinding LIghts
Vertigo
I'll Go Crazy If I Don't Go Crazy Tonight
Sunday Bloody Sunday
Pride (In The Name of Love)
MLK
Walk On
Where The Streets Have No Name
One
-------
Ultraviolet
With Or Without You
Moment of Surrender


(kuriositeettina mainittakoon, että Bono takkuili, missäpä muualla kuin suuressa One-hitissä, ja joutui muutaman kerran ohjailemaan bändiä ja alkamaan alusta, ennenkuin kappale pääsi vauhtiin "Edge, could you stop playing now, please" ;)

Jälkikirjoituksia

Matkablogia kai pitäisi kirjoittaa matkalla ollessa. Oh well! Tämä blogi päivittyy matkamuistojen jälkikirjoituksina. Sitäpaitsi luin Barcelonassa ollessani Erlend Loen Supernaiivia [linkki Amazoniin] - koska satuin lukemaan Barcelonaan sijoittuvan Enkelipelin jo etukäteen Tarragonassa - ja viehätyin kirjan naivistisesta minämuotoisesta tyylistä, jossa lauseet ovat lyhyitä, adjektiivit simppeleitä [suuri, pieni, korkea,...] ja listat yleisiä.

Kokeilen siis.

Olen palannut kotiin ja purkanut tavarani. Ainakin melkein.
Suuri matka-trolley odottaa vielä eteisessä. Jostain syystä saan vaatteeni purettua heti, mutta kirjat ja sivutaskuihin säilötyt kuitit, kartat ja esitteet eivät löydä tietään paikoilleen.

Ehkä siksi, ettei niillä ole paikkoja.

Blogin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin luulisi. Matkalla tapaa jatkuvasti uusia asioita, joita voisi kirjoittaa muistiin. Harmittelen, etten ostanut matkalta muistikirjaa. Lähdin matkaan myös ilman kynää.

En muista, koska viimeksi olisin mennyt minnekään ilman kynää.

Päätän kirjoittaa listan näkemistäni asioista.

- El Pratin aivan uuden terminaalin lasi-ikkunassa kahden pienen kämmenen jäljet. En ole koskaan ollut niin autiolla lentokentällä kuin uusi terminaali A1. Jos Tampere-Pirkkalaa ei lasketa. Helsinki-Vantaa on myös hiljainen yöaikaan, mutta pienempi. Olen varma, että jos jaetaan Pratin uuden terminaalin pinta-ala siellä olleilla ihmisillä ja verrataan lukua Helsinki-Vantaan vastaavaan, Prat osoittautuu autiommaksi.
- Pääskysiä ylhäältä päin. Vuoren huipulla olevassa Siuranan kylässä ajattelin, etten ole nähnyt pääskysen selkää, kun se lentää. Pääskysiä näkyy paljon kotona, kerrostalojen yllä iltaisin. Olen merkinnyt kalenteriin useana vuonna niiden saapumisen ja lähdön. Mutta Siuranassa, ylhäällä, pääskyt lensivätkin vuoren seinämien välissä, syvien laaksojen yllä. Näin monta pääskystä ylhäältä päin, kun ne lensivät. Niiden kirskunta kuulosti samalta kuin Suomessa.
- Ihmistornit. Ne näyttävät kuuluvan juhlaan kuin juhlaan. Omituista, kuinka moneksi kerrokseksi ihmiset voidaan kasata, kunhan he osaavat kiivetä ja kannatella toisiaan. Katalaanit pitävät kiipeilemisestä ja kannattelemisesta, ja rakentavat erilaisia ihmistorneja, Castellseja ja muita muodostelmia, joita kutsutaan Falconeiksi. Ylimmäksi kiipeävät aina pienet lapset. (Pari vuotta sitten he alkoivat käyttää kypärää ylimmäisillä pienokaisilla, mikä on hyvä juttu.) David kuuluu myös castellereihin. Hän suunnitteli oman joukkueen perustamista Tampereelle. Varoitin häntä, etteivät suomalaiset ehkä halua tulla niin lähelle toisiaan, varsinkaan vieraita ja hikisiä toisia. (Ylimpiin kerroksiin kiivetään ja sieltä laskeudutaan alimpana seisovien vartaloihin kietoutuneina. Niin tornin tasapaino säilyy.) Maan tasalla seisoo suuri joukko castellereita. He muodostavat tornin perustan tukien tornin painoa kannattelevia miehiä. Koko tornia olkapäillään kannattelevat ovat todellakin miehiä. En ihmettele sitä, laskettuani, paljonko kahdeksankerroksinen torni painaa. Kolmannessa kerroksessa on vielä aikuisia miehiä ja siitä ylöspäin naisia tai nuoria poikia.
- Värikkäät vaatteet. Barcelonassa pukeudutaan värikkäästi. Melkein kaikilla on päällään kirkkaita värejä. Vain pukumiehet pukeutuvat mustaan. Eivätkä hekään käyttäneet kadulla puvun takkia. (Saattoi johtua myös 35 asteen helteestä). Ihanat muotiliikkeet myivät vain värikkäitä vaatteita. Mustat vaatteet oli kätketty perimmäiseen nurkkaan. Alemyynnissäkään ihmiset eivät rynnänneet tähän nurkkaan. Pidättelin itseäni ostamasta liikaa värikkäitä vaatteita. Suomessa ne näyttäisivät omituisilta. Vältin myös ostamasta avokärkisiä kenkiä ja remmisandaaleita. Kun palaisin, Suomen kesä olisi käytännössä ohi.
- Kultalahna (dorada). Kuolleena pannulla. Paras kala-ateria, jonka olen syönyt. Tosin jaoin kalan Davidin ja Minna-Marin kanssa. En olisi jaksanut kokonaista kalaa. Se oli iso. Kalan alta löytyi myös perunoita. Ihanaa. David kertoi tarjoilijalle, että kehuin ruokaa parhaaksi ikinä. Kokki oli lähdössä jo kotiin (ilman kokinvaatteita) ja tarjoilija huikkasi hänet pöytäämme. Kysyin häneltä espanjaksi, miten valkosipuleista (joita oli kokonaisina kynsinä kalan päällä) saadaan makeita. Hän kertoi, että niitä haudutetaan öljyssä ja viinietikassa, kunnes viinietikka on kokonaan haihtunut. Sitten ne pääsevät kalan kanssa uuniin. En ole koskaan syönyt niin hyviä valkosipuleita.
- Codorniun cava-kellarissa oli kokonainen kerros vanhoja cava-pulloja. Kysyin oppaalta, miksi cava oli jätetty pulloihin ja myymättä. Hän kertoi, että kun tilalla siirryttiin valmistamaan cavaa shampanjamenetelmällä, vanhat pullot päätettiin jättää paikoilleen, museoksi. Niitä ei voi enää juoda. Cava on vanhimmillaan juotavaa viisivuotiaana.
- Pobletin luostarin turistiopas, joka puhui espanjaa hitaimmin ja selkeimmin ikinä. Hitaammin kuin espanjanopettajani. Ymmärsin lähes kaiken, vaikken tunne uskonnollista ja luostarisanastoa. Kiitos espanjankielisten Espanjan kulttuuri- ja historiakurssien, tunsin kuitenkin kirkkoarkkitehtuurin perussanaston. Oppaalla oli myös kiltit silmät ja kalju päälaki. Olin varma, että hän oli yksi luostarin kolmestakymmenestä munkista. David väitti vastaan ja sanoi, että munkit olivat tehneet hiljaisuuslupauksen, eivätkä siten puhuisi päivät pääksytysten turistien edessä. Hän kehotti minua kysymään oppaalta, mutten kehdannut. Lähtiessämme näin oikean munkinkaapuisen munkin. Hän puhui ihmisten kanssa. Luulen siksi, että opaskin oli munkki. Munkinkaapuinen oli myös vanha. Ihmettelin ääneen, ovatko kaikki jäljelläolevat munkit vanhoja. Tuleeko tilalle uusia munkkeja? Miten luostarille ja munkkiveljeskunnalle käy, jos kaikki munkit vanhenevat ja kuolevat? Hyväksyisivätköhän he sitten naismunkkeja joukkoonsa? Vai voisikohan munkkiluostarissa asuvia naismunkkeja kutsua silti nunniksi?

Listani alkaa paisua.
Päätän jatkaa matkani jälkikirjoittamista huomenna. Tai ainakin jonakin seuraavista päivistä.