Out of office

Amsterdamin kautta kotiin

2010-04-08T12:36:00.003+03:00

@Schiphol:
Ei, en aio kirjoittaa sitä perinteistä "kuinka kamalaa on palata kotiin Suomeen" -postausta ja arvostella säätä ja nyrpeitä ihmisiä. Sen sijaan tämän tarinan päähenkilö on Amsterdam, jonka kanssa vietin muutaman aurinkoisen päivän Groningenin ja Tampereen välissä. Hotellimme oli viihtyisä ja omaleimainen Adolesce, sopivasti metroaseman ja Magere Brugin välissä. Suosittelen lämpimästi, elleivät kapeat ja jyrkät portaat ja huoneen ulkopuolella sijaitseva wc/suihku ahdista.
Muutamana viime vuonna olen laukannut Amsterdamin ja koto-Suomen väliä useampaan otteeseen. Kuitenkin viime näkemisestämme oli kulunut kaksi vuotta, sillä viimeksi oleskelin A'damissa maaliskuussa 2008.

Pakkohan sitä oli kiertää kaikki tutut paikat, kadut ja kahvilat. Kaikki tiet tuntuivat tällä kertaa johtavan erityisesti Creaan, mutta myös De Jarenin terassilla oli käytävä, vaikka lämpimästi paistanut aurinko olikin juuri kadonnut pilviverhon taa. Divarikirjojen käytävältä löytyi tällä kertaa pari Virginia Woolfin teosta sekä Capoten Breakfast at Tiffany's, jonka ostin jokunen aika sitten katsomani Capote-leffan innoittamana.

Uusia ravintolatuttavuuksia olivat erinomainen intialainen ravintola Balti House (ensin luin Baltic House ravintolan oven päältä ja ihmettelin kovasti nimen ja ruokalistan yhteensopimattomuutta) De Pijpissa ja Prinsengrachtilla sijaitseva De Prins, jossa rennon tunnelman ja hyvien oluiden lisäksi voi nauttia myös yksinkertaisesta mutta maukkaasta ruuasta.

Enimmän aikaa kuitenkin kulutin tallustamalla ystävien kanssa pitkin ja poikin kaupungin katuja, katselemassa, haistelemassa, tunnustelemassa tunnelmaa. Ensi kesänä tänne taas!

@ home in Groningen

2010-04-01T21:06:00.005+03:00

Kotoisaa palata tänne, pohjoiseen, Friisinmaan taakse, paikkaan, joka on hollantilaisen mittapuun mukaan kaukana, keskellä ei-mitään. Todellisuudessa junamatka Amsterdamista Groningeniin kestää vain hiukan pidempään kuin Tampereelta Helsinkiin. Ja matkan kruunaavat hollantilaisen maaseudun vehreät näkymät: peltoja silmänkantamattomiin, viehättäviä (ja rähjäisiä) maalaistaloja, hevosia ja lampaita jokaisella laiduntilkuilla. Junan ikkunasta pongasin myös omituisia vaaleanruskeita pitkäkarvaisia lehmiä/puhveleita/mitä lie, kamelin, pari strutsia - peuroista puhumattakaan.

Viime visiittini oli synkkää loppuvuotta, nyt täällä on jo keväistä ja lämmintäkin - kevättunnelmaa tosin hillitsevät kunnon kuurosateet sekä voimakas tuuli. Mutta sää on osa tätä maata, yhtälailla kuin muutkin tutut elementit: kanaalit, veneet, talot, pyöräilijät,...

Suupalaa Savannahissa

2010-02-13T11:08:00.006+02:00

Tunnustettavahan se on, viikon oleskelu ja ulkona syöminen Savannahissa näkyy vatsakumpuna. Mutta matkalla ruoka on elämys, johon kaloreiden laskenta ei kuulu.

Aamupalapaikoista parhaaksi osoittautui Goose Feathers Express, jossa kävimme aamupalalla lähes joka päivä. Belgian Waffles all the way: hedelmiä, jugurttijäätelöä, kermavaahtoa, voita ja siirappia, kera kahvin (santsikupilliset ilmaisia), olivat makeaksi aamupalaksi todellinen hitti. Puuroaamiainen sekä bagelitkin maistuivat.

Lounaspaikoista kärkeen nousi Gallery Espresso. Sohvakalustoja myöten kotoinen paikka, sellainen, jonne saattaisi jäädä tekemään töitä tai lukemaan kirjaa. Paikka näyttikin olevan opiskelijoiden suosiossa, toisaalta myös keski-ikäisiä asiakkaita näkyi riittävän. Pöydät tuntuivat olevan jatkuvasti kutakuinkin täynnä, ja mukavan sohvapaikan saadakseen sai olla tarkkana. Gallery Espressossa myydään myös mm. astioita, kauniita teekannuja ja kuppeja, sekä eri kahvi- ja teelaatuja.

Hampurilaiselle kannattaa poiketa Five Guys -ketjuravintolassa, joka Savannahissa löytyy Bay Streetiltä. Käsin tehtyjä pihvejä, paljon täytevalikoimaa, kuorineen paistetut ranskalaiset, joista ilmoitetaan perunoiden alkuperä ravintolan seinällä. Ravintolan sisustus on pelkistetyn punavalkoinen, ja seinät ovat täynnä ketjun saamia kehuja. Taustalla soi kasarimusiikki.

CSCW-konferenssin Scientific Collaborations workshopin jälkeen järjestetty päivällinen oli The Oude Pink Housessa. Talo on kaupungin vanhin rakennus, joskin ravintola on laajentunut myös talon yhteydessä olevaan uudempaan osaan. Tunnelma on mahtava, erilaisille seurueille on erikokoisia tiloja, intiimejä huoneita, joissa on vanhanaikainen kalustus ja takka, tai isompi ball room -tyyppinen sali, jossa itse söimme. Ruoka oli perinteistä Southern Cuisine: lihaa, kalaa, mereneläviä, bataattia, makeahkoja voimakkaita makuja yhtä kaikki. Itselleni oli uusi tuttavuus pinaatinkaltainen collard, jota sai ruuan lisukkeena muuallakin kuin Pink Housessa. Annokset olivat isoja, en jaksanut aivan loppuun alkuruoka (Southern Sushi) ja pääruoka -yhdistelmää. Etelän elämyksen kruunasi loistava palvelu, erityisesti Savannahissa syntynyt ja ikänsä asunut tarjoilija Bradley, joka vastaili kaupunkia koskeviin kysymyksiin, kertoi Pink Housen historiasta ja pyynnöstä myös Savannahin kummituksista, sekä jakoi henkilökohtaisiakin muistojaan ja tuntemuksiaan kaupungista ja sen ruokakulttuurista.

Unohtaa ei sovi myöskään erinomaista pizzeriaa Vinnie Van GoGo:ta, jossa jaoimme ison pizzan "New York Style" sekä pitcherin olutta, muoviteltassa ravintolan kyljessä lämpölamppujen alla istuen. Myös Jazz'd:n amerikkalaistyyliset tapakset, jazzklubin tunnelmaa jäljittelevä sisustus ja live-musiikki toimivat erinomaisesti viimeisen Savannah-iltamme miljöönä.

Ihmeellisin ruokakokemus kaikista oli kuitenkin Mrs. Wilkes Dining Room. Ravintola sijaitsi tunnelmallisen, vanhan asuinalueen keskellä, sisäänkäynti oli niin huomaamaton, että kävelimme siitä ensin ohi. Jonotimme aulassa päästäksemme syömään etelän kotiruokaa kodintuntuisella konseptilla: toisilleen vieraat ihmiset ohjataan yhteisiin, isoihin pöytiin, jotka ovat täynnä erilaista ruokaa salaateista lämpimiin pääruokiin. Oli papuja montaa sorttia, erilaisia muhennoksia, rapeapintaista friteerattua kanaa, herkullisia ja uudenlaisia makuyhdistelmiä. Juomana teetä, makeana tai "unsweetinä". Tarjoiluastiat kiersivät syöjältä toiselle ja kukin kauhoi lautaselleen mitä halusi. Yhteistä juttuakin syntyi, kun pyynnöstä eri ruokalajeja ojennettiin niitä haluaville. Pöytämme päässä istui kaksi armeijan sotilasta, oikein harmitti, etten osunut viereen - olisi ollut mukava jutella. Jälkiruuaksi oli ihanan makeaa banaani-leipävanukasta. Koko lysti maksoi 16 dollaria, ei paha, sillä ruokaa sai todellakin syödä niin paljon kuin jaksoi.

Short Stories of Savannah

2010-02-12T01:13:00.009+02:00

Mitä kertoisin kaupungista Savannah, GA?

Näin viimeisenä iltana hotellihuoneessa, taivaan tummentuessa kaupungin historiallisen keskustan ja joen yllä, summaisin Savannahin mm. seuraaviin kokemuksiin:

Etelän yöt vaihtelevat. Saapuessamme oli ilta, ohuet pilvenriekaleet lepäilivät alhaalla tähtien loistaessa niiden takaa. Oli satanut, kosteus tarttui ihoon ja hiosti talvivaatteet hetkessä. Toisena yönä ilma olikin kuivaa; lauha, lähes kesäinen ilma sopi kaupungin yöelämän katsastamiseen. Kirkkaat aurinkoiset päivät taas toivat voimakkaan tuulen ja kirpeän kylmyyden.

Ihmiset ovat uskomattoman ystävällisiä. Tervehdyksiä ja hyvänpäiväntoivotuksia sataa vastaantulijoilta ja kohdatuilta sellaisissa määrin, että suomalaiselta menee kieli solmuun niihin vastatessa ja vastavuoroisissa toivotuksissa. Yllätyksekseni moinen ylivuotava ystävällisyys ei tunnu siirappiselta tai ahdistavalta - ei, vaikka toivotuksiin liitetyt puhuttelutkin ovat vieraan tuntuisia: olen kuullut ventovierailta olevani niin Sweetie, Sweetheart, Honey, Baby kuin Darlingkin. Livun kohteliaisuuksien ja hellittelysanojen, auki pidettyjen ovien ja ystävällisten hymyjen välissä kuin kala vedessä.

Rock City, voiko Savannah todella olla sitäkin? Ainakin kaupungissa on mahtavia rockklubeja - ja pubeja, kuten The Jinx (jossa kuulimme mm. alternative countrya by Damon & The Shitkickers) tai The Rail. Ehkäpä kaupungin eloisuus johtuu SCADin opiskelijoista.

Puut ja puistot osoittautuivat kuitenkin suurimmaksi rakkauden kohteekseni kaupungissa. Vanhat talot ovat toki kauniita, mutta suuret, espanjalaisen sammaleen peittämät tammet olivat satumaisia harmaisissa haivenissaan - olkoonkin, että yhtä harmaa, pitkähiuksinen indianapolislainen, aselupia ja kuolemanrangaistuksia kannattava, muuten joviaali (antoi matkaevääksi minulle Reeses' Pieces -pakkauksen) taksikuskimme kertoi sammaleessa asustelevan kipeästi purevia, pieniä ötököitä, "bed bugs".

Syvän Etelän tunnelmaa tulee varmasti ikävä.

Yo y la ciudad

2009-07-09T14:31:00.004+03:00

"Olen niin kaukana kotoa. Suuressa kaupungissa. Ihmisiä on niin paljon. Ja minä olen vain yksi heistä. Ainoa, mitä koskaan voin tietää, ovat omat ajatukseni. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä muut ajattelevat."

"Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa.
Minäkin teen parhaani."
[Erlend Loe: Supernaiivi]

Loma todentuu parhaiten päämäärättömästi kävellen. Teen itselleni lomaa ja siirryn yhä kauemmaksi kotoa ja töistä kävelemällä katuja ristiin rastiin, yhtä katua ylös, seuraavaa taas alas merta kohti.

Katson parhaimmaksi astua sisään jokaiseen vähänkin kiinnostavaan putiikkiin pitkittääkseni kävelyä. Maleksin avaran museon jokaisen kerroksen läpi, pysähdellen tutkimaan niitäkin teoksia, jotka eivät kosketa. Istun museon kahvilan hintoja uhmaten aurinkovarjon alla terassilla lipittäen hitaasti claraani ja nautiskellen hedelmäannokseni hedelmistä pala kerrallaan.

Istun puiston penkeille ja kirkkoaukioiden laidoille hörppien vesipullostani ja katsellen ihmisiä. Pitkitän lounasta uppoutumalla enemmän matkaoppaaseen kuin annokseeni.

Suurissa kaupungeissa on helpompaa päästää irti ja jäädä ajelehtimaan vapaasti ihmismereen. Siellä on yhtä helppo tavoittaa oma merkityksettömyytensä ja mitättömyytensä kuin tähtitaivaan alla tai vuoren harjalla. Nähdä yhtä aikaa, miten samanlaista elämä on kaikkialla. Ja toisaalta oivaltaa, miten erilaista on olla täällä kuin siellä, missä yleensä on.

I was there - you too?

2009-07-04T14:27:00.002+03:00

Camp Nou -stadionin ympäristö oli jo iltakahdeksalta täyttynyt roskista ja yön yli stadionilla jonottaneiden makuualustoista ja rikkonaisista retkituoleista, kun kiersimme stadionin viertä kenttäpaikoille johtavalle portille. Puoli yhdeksältä aloitti Snow Patrol, minkä jälkeen stadionyleisö lämmitteli itseään puolisen tuntia Olé-laulannalla ja aaltoliikkeillä.

Aamukahvin kera nautittu ilmaisjakelulehti oli jo hehkuttanut stadionille tulevan 180 000 katsojaa, ja paljolta yleisömäärä korkeaa katsomoa kentältä käsin tähystämällä näyttikin, joskin paikat täyttyivät vasta juuri ennen kymmentä, ennen päätähden saapumista. (Seuraavan päivän lehti ilmoitti paikalla olleen vajaa 100 000 katsojaa.)

Show-meininkiä riitti omituisesta lavarakennelmasta pyörivine ulkokehineen viimeisen kappaleen stadionkatokseen heijastuneisiin enkelihahmoihin, jotka jäivät lepattamaan katsojien ylle bändin jo poistuttua lavalta. Bono esitti suuria tunteita isoin elein (aina vakavan Edgen koruttomuuden toimiessa kukkoilun vastapainona), lateli kauniita sanoja Barcelonasta ja ujutti kaupungin nimeä myös kappaleiden sisään, riisui takkia, vaihtoi Barçan pelipaitaan [1 Bono]. Michael Jacksonia muisteltiin lauseella ja hänelle omistettiin Angel of Harlem -biisi (jonka loppuun Bono lauloi pari säettä Man in the Mirrorista ja Don's stop 'til you get enoughista) ja Aung San Suu Kyin puolesta laulettiin Walk on. Avaruusasemallekin soitettiin ja sen miehistön kanssa jutusteltiin maapallosta ja avaruudesta muutama tovi, mikä välittyi kuvana lavan yläpuoliselle screenille.

Paras fiilis syntyi kuitenkin musiikista (ja ihan vähän Bonon karsimasta...) sekä äärimmäisen hyväntuulisesta yleisöstä (joka osasi ulkoa paitsi kaikkien kappaleiden sanat, myös herkesi laulamaan Olé:ta joka välissä). Ihmistungoksessa syntyvä ahtaanpaikankammoni ei päässyt yllättämään täydellä stadionilla, jopa areenalta poistuminen sujui väljästi (toisin kuin Ratinan Bruce Springsteen -keikalla).

Yllättän paljon kuultiin myös vanhoja kappaleita, uusien lomassa, qué bien!
Breathe
No Line on the Horizon
Get On Your Boots
Magnificent
Beautiful DaY
I Still Haven't Found What I'm Looking For
Angel of Harlem
In A Little While
Unknown Caller
Unforgettable Fire
City of Blinding LIghts
Vertigo
I'll Go Crazy If I Don't Go Crazy Tonight
Sunday Bloody Sunday
Pride (In The Name of Love)
MLK
Walk On
Where The Streets Have No Name
One
-------
Ultraviolet
With Or Without You
Moment of Surrender

(kuriositeettina mainittakoon, että Bono takkuili, missäpä muualla kuin suuressa One-hitissä, ja joutui muutaman kerran ohjailemaan bändiä ja alkamaan alusta, ennenkuin kappale pääsi vauhtiin "Edge, could you stop playing now, please" ;)

Jälkikirjoituksia

2009-07-03T21:09:00.005+03:00

Matkablogia kai pitäisi kirjoittaa matkalla ollessa. Oh well! Tämä blogi päivittyy matkamuistojen jälkikirjoituksina. Sitäpaitsi luin Barcelonassa ollessani Erlend Loen Supernaiivia [linkki Amazoniin] - koska satuin lukemaan Barcelonaan sijoittuvan Enkelipelin jo etukäteen Tarragonassa - ja viehätyin kirjan naivistisesta minämuotoisesta tyylistä, jossa lauseet ovat lyhyitä, adjektiivit simppeleitä [suuri, pieni, korkea,...] ja listat yleisiä.

Kokeilen siis.

Olen palannut kotiin ja purkanut tavarani. Ainakin melkein.
Suuri matka-trolley odottaa vielä eteisessä. Jostain syystä saan vaatteeni purettua heti, mutta kirjat ja sivutaskuihin säilötyt kuitit, kartat ja esitteet eivät löydä tietään paikoilleen.

Ehkä siksi, ettei niillä ole paikkoja.

Blogin kirjoittaminen on vaikeampaa kuin luulisi. Matkalla tapaa jatkuvasti uusia asioita, joita voisi kirjoittaa muistiin. Harmittelen, etten ostanut matkalta muistikirjaa. Lähdin matkaan myös ilman kynää.

En muista, koska viimeksi olisin mennyt minnekään ilman kynää.

Päätän kirjoittaa listan näkemistäni asioista.

- El Pratin aivan uuden terminaalin lasi-ikkunassa kahden pienen kämmenen jäljet. En ole koskaan ollut niin autiolla lentokentällä kuin uusi terminaali A1. Jos Tampere-Pirkkalaa ei lasketa. Helsinki-Vantaa on myös hiljainen yöaikaan, mutta pienempi. Olen varma, että jos jaetaan Pratin uuden terminaalin pinta-ala siellä olleilla ihmisillä ja verrataan lukua Helsinki-Vantaan vastaavaan, Prat osoittautuu autiommaksi.
- Pääskysiä ylhäältä päin. Vuoren huipulla olevassa Siuranan kylässä ajattelin, etten ole nähnyt pääskysen selkää, kun se lentää. Pääskysiä näkyy paljon kotona, kerrostalojen yllä iltaisin. Olen merkinnyt kalenteriin useana vuonna niiden saapumisen ja lähdön. Mutta Siuranassa, ylhäällä, pääskyt lensivätkin vuoren seinämien välissä, syvien laaksojen yllä. Näin monta pääskystä ylhäältä päin, kun ne lensivät. Niiden kirskunta kuulosti samalta kuin Suomessa.
- Ihmistornit. Ne näyttävät kuuluvan juhlaan kuin juhlaan. Omituista, kuinka moneksi kerrokseksi ihmiset voidaan kasata, kunhan he osaavat kiivetä ja kannatella toisiaan. Katalaanit pitävät kiipeilemisestä ja kannattelemisesta, ja rakentavat erilaisia ihmistorneja, Castellseja ja muita muodostelmia, joita kutsutaan Falconeiksi. Ylimmäksi kiipeävät aina pienet lapset. (Pari vuotta sitten he alkoivat käyttää kypärää ylimmäisillä pienokaisilla, mikä on hyvä juttu.) David kuuluu myös castellereihin. Hän suunnitteli oman joukkueen perustamista Tampereelle. Varoitin häntä, etteivät suomalaiset ehkä halua tulla niin lähelle toisiaan, varsinkaan vieraita ja hikisiä toisia. (Ylimpiin kerroksiin kiivetään ja sieltä laskeudutaan alimpana seisovien vartaloihin kietoutuneina. Niin tornin tasapaino säilyy.) Maan tasalla seisoo suuri joukko castellereita. He muodostavat tornin perustan tukien tornin painoa kannattelevia miehiä. Koko tornia olkapäillään kannattelevat ovat todellakin miehiä. En ihmettele sitä, laskettuani, paljonko kahdeksankerroksinen torni painaa. Kolmannessa kerroksessa on vielä aikuisia miehiä ja siitä ylöspäin naisia tai nuoria poikia.
- Värikkäät vaatteet. Barcelonassa pukeudutaan värikkäästi. Melkein kaikilla on päällään kirkkaita värejä. Vain pukumiehet pukeutuvat mustaan. Eivätkä hekään käyttäneet kadulla puvun takkia. (Saattoi johtua myös 35 asteen helteestä). Ihanat muotiliikkeet myivät vain värikkäitä vaatteita. Mustat vaatteet oli kätketty perimmäiseen nurkkaan. Alemyynnissäkään ihmiset eivät rynnänneet tähän nurkkaan. Pidättelin itseäni ostamasta liikaa värikkäitä vaatteita. Suomessa ne näyttäisivät omituisilta. Vältin myös ostamasta avokärkisiä kenkiä ja remmisandaaleita. Kun palaisin, Suomen kesä olisi käytännössä ohi.
- Kultalahna (dorada). Kuolleena pannulla. Paras kala-ateria, jonka olen syönyt. Tosin jaoin kalan Davidin ja Minna-Marin kanssa. En olisi jaksanut kokonaista kalaa. Se oli iso. Kalan alta löytyi myös perunoita. Ihanaa. David kertoi tarjoilijalle, että kehuin ruokaa parhaaksi ikinä. Kokki oli lähdössä jo kotiin (ilman kokinvaatteita) ja tarjoilija huikkasi hänet pöytäämme. Kysyin häneltä espanjaksi, miten valkosipuleista (joita oli kokonaisina kynsinä kalan päällä) saadaan makeita. Hän kertoi, että niitä haudutetaan öljyssä ja viinietikassa, kunnes viinietikka on kokonaan haihtunut. Sitten ne pääsevät kalan kanssa uuniin. En ole koskaan syönyt niin hyviä valkosipuleita.
- Codorniun cava-kellarissa oli kokonainen kerros vanhoja cava-pulloja. Kysyin oppaalta, miksi cava oli jätetty pulloihin ja myymättä. Hän kertoi, että kun tilalla siirryttiin valmistamaan cavaa shampanjamenetelmällä, vanhat pullot päätettiin jättää paikoilleen, museoksi. Niitä ei voi enää juoda. Cava on vanhimmillaan juotavaa viisivuotiaana.
- Pobletin luostarin turistiopas, joka puhui espanjaa hitaimmin ja selkeimmin ikinä. Hitaammin kuin espanjanopettajani. Ymmärsin lähes kaiken, vaikken tunne uskonnollista ja luostarisanastoa. Kiitos espanjankielisten Espanjan kulttuuri- ja historiakurssien, tunsin kuitenkin kirkkoarkkitehtuurin perussanaston. Oppaalla oli myös kiltit silmät ja kalju päälaki. Olin varma, että hän oli yksi luostarin kolmestakymmenestä munkista. David väitti vastaan ja sanoi, että munkit olivat tehneet hiljaisuuslupauksen, eivätkä siten puhuisi päivät pääksytysten turistien edessä. Hän kehotti minua kysymään oppaalta, mutten kehdannut. Lähtiessämme näin oikean munkinkaapuisen munkin. Hän puhui ihmisten kanssa. Luulen siksi, että opaskin oli munkki. Munkinkaapuinen oli myös vanha. Ihmettelin ääneen, ovatko kaikki jäljelläolevat munkit vanhoja. Tuleeko tilalle uusia munkkeja? Miten luostarille ja munkkiveljeskunnalle käy, jos kaikki munkit vanhenevat ja kuolevat? Hyväksyisivätköhän he sitten naismunkkeja joukkoonsa? Vai voisikohan munkkiluostarissa asuvia naismunkkeja kutsua silti nunniksi?

Listani alkaa paisua.
Päätän jatkaa matkani jälkikirjoittamista huomenna. Tai ainakin jonakin seuraavista päivistä.

Matkakuumetta!

2009-06-01T11:45:00.002+03:00

Kesällä tutuksi tulee mm. tämä kadunkulma. Can't wait...

Näytä suurempi kartta

Havaintoja

2008-12-28T14:26:00.003+02:00

Meren tuntumassa asuvilla ihmisillä on / kuuluu olla iloisia (sekarotuisia) koiria, joiden kanssa lenkkeillä vedenrajaa pitkin.
Atlantilta puhaltava puhuri on plussakeleillä vähintäänkin yhtä kylmä kuin Suomen kuivat pikkupakkasekelit.
Mp3-soittimen shuffle-toiminto tuntuu tarttuvan tiettyihin kappaleisiin ja toistavan niitä useasti, jo reilun kymmenen tunnin otannan aikana. Kauankohan täytyisi kuunnella, jotta parinsadan kappaleen joukosta jokainen tulisi soitettua?
Sähköpostista on helppo pitää viikon tauko, mutta facebookiin solahtaa vähän kuin vahingossa. Eriytyminen on tapahtunut kuluneen vuoden aikana: ystävät facebookissa, työ sähköpostissa.
Kahvi on kallista myös - ja erityisesti - TGV-junissa. Doble expresso = cafe grande = suomalaisittain normaali paperimukillinen mustaa peruskahvia 4,80e.
Kalliot ovat kivoja, sekä katsella että kuvata. Mutta miksi sinnikkäistä yrityksistä ja päätöksistä huolimatta ei neljässä päivässä saa itseään raahattua yhdenkään dolmenin äärelle?! Blah.

Au bord de la mer

2008-12-24T12:42:00.010+02:00

Joulunvietto talven autioittamassa rantalomakylässä vie kauaksi joulusta. Muuallakin kuin Suomessa pystyy nähtävästi kävelemään yksin luonnon keskellä, ilman että tapaa ketään. Ehkä joutuu sanomaan 'bonjour!' jollekin satunnaiselle koiranulkoiluttajalle, mutta muuten voi ihmetellä aaltojen kohinaa, rantakallioiden outoja muotoja, vuorovettä ja meren pinnanalaisen maailman rannalle jättämiä merkkejä omassa yksinäisyydessään.
Millaisia valtavia hirviöitä meressä asuukaan, kun suomutkin ovat kämmenen kokoisia?

Trégastelin rantakallioista ja kivilohkareista - sekä niistä, joissa voi nähdä peikkojen ja petojen ilmeitä, että erityisesti niistä pyöreistä, pehmeistä, valuvista - tulevat mieleen unet ja Dalín unenomaiset kuvat.

Muutosta mittaillessa

2008-09-18T13:51:00.005+03:00

Eilinen visiitti Tampereelle, kahvittelu-oluttelu ystävien kanssa ja paluu omaan kaupunkiasuntoon läpi syksyisen illan tuntui eksoottiselta. Kuin olisi ollut kaupunkilomalla ulkomailla. Kuin olisi muuttunut joksikin toiseksi, eri maisemaan kuuluvaksi.

Aikani maalla alkaa olla lopuillaan, enää parisen viikkoa jäljellä tässä viileäksi käyvässä talossa, hevosten passarina. Maisema on muuttunut: lehdet kellastuvat, pimeä tulee varhain, linnut ovat noukkineen runsaan pihlajanmarjasadon parempiin nokkiin. Iltatallia tehdessä varpusenkokoinen lepakko pyrähtelee tallinedustalla ja hevoset ovat tummia hahmoja tallista kajastuvia valonsäteitä vasten.

Mikä muuttui kesän aikana?
- Olen vieraantunut ennen niin rakastamastani sähköpostikommunikaatiosta. En enää jaksa kirjoittaa viestejä, en aina viitsisi avata sähköpostiakaan iltaisin. En roiku netissä enkä addiktoidu peleihin.
- Kirjoittamisesta on ote lipsunut, kasvokkaisviestintää on harjoitettu ihmisten kanssa, elekieltä hevosten.
- Olen karaistunut, tottunut koleuteen ja kosteuteen. Puulla vaivoin pariinkymmeneen asteeseen hilattavan hirsitalon viileyden jälkeen joka-ainoa sähkölämmitteinen kiinteistö kaupungissa tuntuu kuumalta.
- Voimaa on tullut ihan huomaamatta, mutta niin on vaivojakin. Rasitusvamma kädessä, selkä jäykkänä ja kipeänä, jalkojen lihakset piukeina ja aamulla puutuneet jalkaterät. Millähän näiden kanssa kaupungissa selvitään, kun ei ole pakko lähteä aamutalliin verryttelemään joka aamu?

Lokakuussa täytynee yrittää muuttua takaisin kaupungin asukiksi.

C:\Omat tiedostot\V\Vkirja

2008-08-10T18:21:00.007+03:00

Hurja(nhauska)a menoa kesällä kerran. (Kuva: Tanja Ukkonen/ Pet-Web)

Hevosten parissa työskentely on osoittautunut yhtä aikaa sekä rankaksi että lähes lomailun kaltaiseksi. Työtunteja ei päivässä kerry useinkaan kovin montaa - mutta työ hajaantuu pätkiksi pitkin päivää. Näiden pätkien välissä usein vain syö ja lepää - tai hoitaa pakollisia aikaavieviä toimia: kaupassakäyntiä, tiskausta, pyykin pesua, saunan tai leivinuunin lämmitystä. Työn fyysisyyskään ei rasita, enemmän paineita tulee siitä, miten hevoset toimivat ihmisen peileinä. Niiden antama palaute on välitöntä, suoraa ja rehellistä. Jos olet mieleltäsi kireä, ne luimivat ja ärtyilevät takaisin - herkimmät yksilöt eivät tule edes luo. Jos istut satulassa vinossa, selkälihakset töistä ja tietokoneen ääressä istumisesta kireinä, tai yrität vaatia tai pakottaa pyytämisen sijasta, ne jumpittavat, vastustavat, ahdistuvat tai pelkäävät.

Kun kaikki on hyvin, ne tulevat ystävällisen kohteliaina luo, huvittavat asettumalla riviin katsomoksi, kun tehdään niiden mielestä jotain uutta ja kiinnostavaa - vaikkapa siivotaan paskaa tarhoista - ja tartuttavat kesäisen tyynen mielenlaatunsa laitumella ruohoa nyhtäessään tai villin kiihkonsa illalla laitumen perältä laumana jymisten laukatessaan.

Hevoskesä alkaa kuitenkin olla lopuillaan. Ikkunan takana pihlajat notkuvat punaisten marjojen painosta, ja vaikka iltayhdeksältä saattaa yhä kuulla kesähäiden tanssimusiikin kantautuvan peltoaukeiden takaa ja tunnelmoida laskevan auringon vaaleanpunaisessa valossa iltaheiniä jakaessaan, pimeä laskeutuu jo ennenkuin ehdin iltasaunasta pirtin puolelle.

Syksy suuntaa ajatukset kaupunkiin ja työhön. Varovasti avaan väitöskirjatiedoston ja aloitan johdannosta: Jos kaikki muu on mielestä kadonnut ja yliopistomaailma on minut itsestään vieraannuttanut, voin yhä palauttaa mieleeni - ja kirjoittaa ylös - mitä teen ja miksi. Jos kohta paljon on hävinnyt niin motivaatiosta, tekstin tuottamisen kyvystä ja luetusta teoriasta, ei aiheen omakohtaisuus hälvene minnekään, päin vastoin. Etäältä näen tarkemmin, miten itse olen osa tutkimaani kohdetta.

Uudet rytmit

2008-05-30T13:48:00.005+03:00

Murroskaudelle on tyypillistä, että ihminen joutuu ikään kuin irralleen elämän totutuista arvoista ja totutusta elämänmenosta yleensä. Samalla siihen liittyy toivo, että vanhan elämän pirstaleet voidaan koota uudella tavalla yhteen ja että tuon yhdistämisen ainekset löytyvät sellaisesta todellisuudesta, joka on jo joskus ollut ja voi vielä tulla todeksi.

[Erkki Peuranen esipuheessa
teoksessa Bahtin, Mihail (1991) Dostojevskin poetiikan ongelmia]

Poissa toimistosta, todellakin. 1800-luvun puolella rakennetun hirsitalon pirtissä, tallin - entisen navettarakennuksen - vieressä. Työpöytä on ikkunan edessä, kun nostaa katseensa näytöstä silmissä (kuivuudesta huolimatta) vihertävät laidunniityt, taustalla häämöttää pieni järvi ja toisella puolella Eräjärven kirkonkylä.

Erirytmisyys tekee työkunnolle hyvää. Aamulla seitsemältä talliin, takaisin aamupalalle ja hiukan kirjoitustöitä. Pariksi tunniksi yhdeksän maissa talliin ja iltapäivällä naputtelua läppärin äärellä. Hevosten ruokinta kolmen tunnin välein pakottaa pitämään vartin taukoja, oikaisemaan selän ja marssimaan ulos aurinkoon. Illalla ratsastusta, iltatalli yhdeksän maissa, ja vielä ehtii saunaan valoisan aikaan.

Väitöskirja on kummasti unohtumassa, mutta toisaalta tunnistan, että sen pariin olisi ehkä mukava palatakin. Sitten heinäkuussa, kun on taas sillekin projektille aikaa!

Hevosten ystävälliset, kesäntyynet olemukset (kesäisin aina unohtaa, millaisia villikoita ja pomppuaaseja niistä talvella tuulimörköjen ja pakkasukon puraisujen myötä tuleekaan) hoitavat mieltä ja rauhoittavat. Stressille ei ole oikein tilaa, ei täällä pääse kiireen rytmiin, vaikka tekemistä on koko ajan, aamusta myöhään iltaan. Suihkuna puusaunan vesipaljut ja hajuvetenä eau de Off. Tällä mennään ja paremmin ei voisi olla.

Lentokenttien outo maailma

2008-04-14T15:21:00.004+03:00

PA kirjoittaa lentokentistä ja Schipholista niin, että sinne tuli ikävä. Yhtäkkiä tunsin kädessäni omituisesti muotoillun vesihanan kahvan ja kuulin korvissani liukuhihnojen päättymisvaroituksen metallisen soinnun. Matkakaipuuta?

Parhaat päältä

2008-03-17T21:22:00.005+02:00

Suomeen palattua on opittava taas käyttämään äidinkieltä ja sähköhellaa, on muistettava, ettei kattilaa voi jättää levylle olemaan, vaikka levyn olisi sammuttanut.
On jaksettava kohdata kadulla ympäripäissään olevia ihmisiä ja muistettava valita loskakeliin sopivat kengät.

Tämänkertaisesta Amsterdamista jäi erityisesti mieleen kaduilla pyöräillessään ja kävellessään laulavat ja viheltelevät ihmiset. Missä ikinä liikuin, ympärilläni kaikuivat niin puhdasvireiset kuin epäpuhtaatkin sävelet, julkituotuina ihmisten omista päänsisäisistä jukebokseista. Siitä tuli itsellenikin aina ilostunut olo.

Mieleen jäi myös "kotinurkkien" muutos. Social housing -asuinalue oli muuttumassa, katuja revittiin auki ja ehostettiin kuntoon. Rakennuksia remontoitiin, monilla kaduilla julkisivut kiiltelivät kunnostettuina, nimikylteissä luki yhä enemmässä määrin van eikä al, eikä parvekkeilta roikkunut enää pyykkejä. Kato oli käynyt myös parvekkeiden satelliittilautasiin, joilla alueella asuvat siirtolaiset metsästävät kotiseudun uutisia televisioihinsa.
Monista taloista oli jäljellä vain ulkokuori, sisuksiin remontoitiin asuntoja maksukykyisille. Siirtolaiset matkaavat pikkuhiljaa käskytettyinä kaupungin eteläosiin, kauemmas keskustasta. Se vaikuttaa myös talojen kivijalkojen liikekiinteistöihin - kebab-paikat ja miesten kansoittamat kahvilat vähenevät silmissä. Javastraatin suuret puut on kaadettu kadun levennyksen tieltä.

Matkalta jäi suuhun makuja ja mieleen näkyjä, korviin ääniä ja kasvoille auringon lämpö. Paljon mietittävää, kasapäin kannettavaa ja hiukan jo kaipuuta.

Sateinen päivä

2008-03-10T15:15:00.004+02:00

Sataa. Olen jo tsekannut Albert Heijnin tarjoukset netistä, vaan en jaksa lähteä ulkomaailman märkään harmauteen ruokaostoksille.
Pyykkikone pyörittää jo toista likapyykkierää. Kahden hengen ja yhden kissan taloudessa pyykkiä kertyy enemmän kuin entisestä elämästä muistinkaan. Joskin kissa tietysti on pyykkiin syytön - ja samalla kaiken karvamääränsä verran syyllinen. Note to myself: tulevia kissalapsia miettiessä muista, että pitkäkarvaisen rotukissan karvamäärät ovat valtaisat verrattuna rehtiin suomalaismaatiaiseen tikkukarvaan.

Kostea kylmyys hiipii tuuletusaukoista sisällekin. Jouduin laittamaan kaasupatterin kuumemmalle kuin kertaakaan aiemmin tämän vierailuni aikana. Luulinkin jo tottuneeni ilmanalaan ja asunnon viileyteen, ajoittain jopa minä olen käynyt vääntämässä patteria pois päältä - kuuma! Minullako?
Tosin T. on kipeä ja varmasti sen takia ei valita lämmöstä niin kuin tavallisesti.

Uusi työviikko siis alkoi. Aloin kirjoittaa laiskanlaisesti, kahden kahvimukillisen ja netissä (jonkun naapurin langattoman verkon välityksellä) roikkumisen jälkeen. Empirian piti olla se helpompi osio kirjoittaa, mutta ei tunnu siltä. Liikaa aineiston kuvaamista, liian vähän tulkintaa - vaikka osa tulkinnasta pitäisi kai säästääkin viimeiseen lukuun, kirsikaksi kakun päälle.

Ei selvitty viikonloppuna keskustaan asti, vaikka piti. Liian myöhäiset aamuherätykset syövät päiväohjelmaa. Käytiin kyllä lauantaina kävelyllä, ja haettiin turkkilaiset pitsat lounaaksi. Siinä yksi asia, mikä pitäisi siirtää Suomeenkin. Vaihtaisin sekä kebabin että tavan-pitsan turkkilaiseen versioon. Täällä turkkilaisen pitsan saa eurolla. Lushin myyjä puolestaan kertoili, että liike laajentaa Suomeen. Olisikin jo aika, shampoo-ostosmatkat Hollantiin eivät ole järin ympäristöystävällisiä...

Viimeinen viikko alkaa. Hirveästi tallennettavaa mieleen ja muistoihin. Kotikadulla tepastelevat haikarat, hollannin kieli, joka on yhtäaikaa vierasta ja omituisen tuttua ja ymmärrettävää. Puistot, kadut, kanaalit, ruskeat kahvilat, talot, kapeat porraskäytävät, pyörät ja pyöräilijät, 'ruohon' tuoksu, krookukset ja narsissit, kaupunki ja radanvarren joutomaat.

Amsterdam yllättää

2008-03-06T14:50:00.002+02:00

Lähdin tänne kevään toivossa, viimevuotista reissua, aurinkoa ja lämpöä muistellen.

Kuitenkin, kun raahasin matkapakaasejani Muiderpoortin juna-asemalta kotiin, ensimmäiseksi minut toivotti tervetulleeksi myrskytuuli, joka puski minua eteenpäin niin, että jouduin ottamaan juoksuaskelia, etten kaatuisi. Pelkäsin tuulen katkovan puista oksiakin päälleni, väistellessäni puista tippuvia, kastanjantapaisia siemenpalloja, jotka kopsahtelivat katuun ympärilläni.

On täällä keväistä. Krookukset ja villit kevätkukat puskevat esiin kaikkialta, puistoissa narsissit hehkuvat keltaisina. Mutta kauniin aurinkoisen aamun kääntyessä iltapäiväksi, synkät pilvet kerääntyivät taivaalle ja ropsauttivat raekuuroja niskaamme. Olin vihdoin luopunut suomalais-järkevästä talvipukeutumisesta ja jättänyt pipon, sateenvarjon ja hansikkaat kotiin. Näitä kaikkia kaipasin, kun kävelin kotiin räntäsateessa ja jäätävässä tuulessa, joka jäädytti märät hiukseni puikoille ja puhalsi läpi kastuneiden farkkujen.

Mutta kaikki on elämisen arvoista. Kahvilat, ruuat, Amsterdamissa pienpanimossa pantu olut, seura, valaistus, katukuva - yhtäaikaa niin tuttua mutta silti niin erilaista ja innostavaa. On niin helppoa sujahtaa tähän elämään ja aina välillä syntyy illuusio siitä, miten helppoa olisi jäädäkin.

Vielä kerran

2008-02-29T20:32:00.003+02:00

Tämä on kolmas kerta kun lähden viimeistä kertaa Amsterdamiin. Ensimmäinen viimeinen kerta tuntui surulliselta ja haikealta, toinen viimeinen kerta oli helpompi. Ehkä tällä kolmannella kerralla olen oikeasti jättämässä hyvästit kaupungille ja siellä oleskelulle sellaisena kuin olen sen oppinut tuntemaan. Kolmas kerta toden sanoo.

Aina toki voin palata takaisin kaupunkiin, vaikken sitten enää näihin (to)tuttuihin elämisen tapoihin.

Fog and frost

2007-12-20T14:05:00.000+02:00

Amsterdam on yhta aikaa tuttu ja vieras. Pimeassa, sumussa ja jouluvalojen (onneksi) hillityssa valkkeessa kaupunki muuttaa muotoaan, kanavat nayttavat toisiltaan, talot kadottavat persoonalliset piirteensa ja muodostavat samanlaisia tummia riveja katu toisensa jalkeen.

Pimean tullessa suunnistan hieman haparoiden mutta onnekkaasti tuttujen maamerkkien - hotellien, aukioiden ja kahviloiden valokylttien - avulla keskustan jouluvilskeesta hiljaiselle kotireitille. Elaintarhan vieressa kulkeva vayla on tyhjentynyt ihmisista, kaikki ovat kotona piilossa pakkasta ja tuulta. Elaintarhasta lemahtaa villielainten haju ja kuuluu kirkuvaa huutoa - apinatko, vai merileijonat? - pimeaan puistoon ei tekisi mieli unohtua lukittujen rautaporttien taa. Flamingoja ei nay lammellaan, ehka ne on otettu suojaan pakkaselta: kaksi vuotta sitten saalin tropiikin lintuja Amsterdamin sateisessa koleassa marraskuussa, painoin kasvot aidan rautatankojen valiin ja kurkin nukkuvia vaaleanpunaisia lintuja.

Myos kauppakadut kodin lahella ovat hiljentyneet, en ole vielakaan tottunut siihen, miten aikaisin taalla kaupat sulkeutuvat. Viimeiset hedelmapuodit keraavat hedelmalaatikoita kadulta sisalle ja vetavat metalliverkon liikkeen suojaksi.

Kotiin paastyani kaannan kaasupatterin taysille ja peittelen itseni sangylle peiton alle, pehmeaan pesaan. Kylmyys on taalla kosteaa, kuin hengittaisi jaakylmassa turkkilaisessa saunassa kosteaa hileista hoyrya.

Pois ja irti

2007-12-12T10:49:00.000+02:00

Tuntuu kuin olo kevenisi päivä päivältä lähdön lähestyessä. Vastapainoksi syksyn painon hitaalle lisääntymiselle, matkallelähtö vapauttaa. Ei tarvitse kantaa mukaan kaikkea, koko kotoista elämää. Yhtäältä voi katsella asioita eri näkökulmasta, toisaalta unohtaa hetkeksi paljon, kaiken, ainakin suurimman osan.

Hollannissa, vielä, taivas on avara, taivaankansi laaja. On enemmän tilaa liikkua ja elää. Matka on illuusio vapaudesta.

Erilainen joulu

2007-11-30T10:51:00.000+02:00

Joulu Amsterdamissa ja samalla mahdolliset hyvästit kaupungille. Yhtäaikaa innostunut ja haikea olo.

Uteliaskin. Olen jo useampana vuonna ollut väsynyt jouluhössötykseen, lahjoihin, samoihin kuluneisiin kaavoihin. Mitä ajattelen, kun näitä ei olekaan tänä vuonna?Luulen, että kaipaan vain jouluateriaa ja aattoillan oleskelua. Ja lunta.

Joulusta tulee erilainen. Ei perhettä, ei suomalaisia jouluruokia, ei saunaa. Ehkäpä kuljetan vähän piparkakkuja mukaan (vaikka hollantilaisetkin piparit ajaisivat saman asian) ja keittelen aattona riisipuuron.

Ja on meillä, kuulemma, lukuisia jouluelokuvia katsottavana. Sitä odotellessa. :)

Place, Space and I

2007-11-15T20:42:00.000+02:00

Tampereen lumisia hiljaisia katuja kulkiessa voi tuntea olevansa paikassa, kotoisessa kaupungissa. Mutta ylläni on vihreä kudottu kaulahuivi, ostettu Brasiliasta kutomuksiaan kadulla kaupittelevalta naiselta, olallani roikkuu oranssi Pariisin puodista hankittu laukku, korvissani kreikkalaiset siniset korvikset - ja sydämeni lienee Hollannissa.

Tuon kaikki ne ihmiset, kohtaamiset, keskustelut, eri kaupunkien kujat ja aukiot, muistot, hajut ja tunteet yhteen hetkeen, samaan tilaan. Kannan niitä mukanani ja aktivoin ympärilleni maailman, oman avaruuteni, jossa kellun turvallisesti halki valkean, talvisen maiseman.

[Tämä Bloggerkin kantaa globaalia muistiani ja puhuu minulle yhä hollantia. Bericht publiceren.]

Matkalla vai vain tutussa paikassa?

2007-10-29T12:26:00.000+02:00

Amsterdamissa oleminen ei tunnu reissaamiselta, matkallaololta. Viides kerta tassa kaupungissa. Reitit puistoon, lahikauppoihin, paikalliselle juna-asemalle, kaupunkiin ovat lapikotaisin tuttuja. En osaa enaa edes eksya Rokinin, Jordaanin, Waterloopleinin tuntumassa - vaikka minka pikkukujan valitsen, aina paadyn tuttuun paikkaan takaisin. Tunnistan taivaan varista missa suunnassa koti on.

Kirjoitustyota, lukemista, kotitoita, ruuanlaittoa, televisiota, facebookia, ulkoilua, kaupassakayntia, kissanhoitoa. Varsin arkea. Sormet hakeutuvat jo automaattisesti oikeille nappaimille talla amerikkalaisella kannettavalla, vain pisteet a:n ja o:n paalta puuttuvat. Voisin jaadakin, mutta lahden silti.

Maisteri matkustaa

2007-10-18T11:18:00.000+03:00

Akateemisen työläisen matkustaminen on painavaa. Mukana kulkee kannettava tietokone, pari työhön liittyvää kirjaa, nippu printattuja artikkeleita, ja muistikirja.

Tähän kun lisätään vilukissan matkustusvälineet villasukista ja kaulahuiveista aina paksuihin puseroihin; kirjafanin lentokenttäpokkariostokset; kenkämaanikon jalkinevaihtoehdot ja täältä sinne ja sieltä tänne one-way -matkaavat tuliaiset, ei tarvinne ihmetellä, miksi laukkuni huitelee mennen tullen sallitun painorajan tuntumassa. Viimeksi 1,5 kilosta ylimääräistä ei tarvinnut vielä maksaa lisämaksua, saa nähdä, käykö armo oikeudesta tällä kertaa.

Hukassa

2007-10-15T12:13:00.000+03:00

Väsymys, flunssa ja kaikenlaiset kiireet ovat ajaneet minut tilaan, jossa kaikki asiat unohtuvat ja jossa tunnen eläväni kuin sumussa. Ei ehdi tulemaan matkakuumetta, enkä ole uhrannut reissulle ajatustakaan, sillä mielessä ovat oleellisemmat kysymykset, kuten 'missä ovat autonavaimet' ja 'mitä märät pyykit tekevät sängylläni'...

Yhtäkkiä sitä vain tajuaa, että matkaan ei ole aikaa kuin muutama päivä. Toivon totisesti, että muistan lauantaiaamuna herätessäni, että a) on lauantai b) on matkustuspäivä - ja selviän bussiin ja lentokentälle mukanani ainakin ne vaadittavat passi ja hammasharja* ja tuliaischilipaprikat, joita ilman minulla ei liene määränpäähäni saapumista.

*) hammasharja itseasiassa ei liene kovin oleellinen, mutta sen sijaan läppärin ja kaiken tarvittavan työmateriaalin soisin olevan mukana, ettei matkassa vahingossa tule lomamatka!

...and counting

2007-10-01T10:03:00.000+03:00

20 days to go!

Nopeasti kuluvat alkusyksyn kuukaudet, kun on matka maalina. Kohta taas kuninkaallisen lentoyhtiön siiville, kohti tuulta ja sadetta ja kaupungin tunnelmallisia, keltaisia, himmeitä valoja. Ainoa tapaamani suurkaupunki, jonka taivaalla tähdetkin näkyvät, odottaa.

Farewell

2007-09-05T22:19:00.001+03:00

Duivendrechtin juna-asemalla vaihtoa odottamassa - Amsterdam jää taa.

Kuukausi kuluu nopeasti. Aika hyvästellä Amsterdam, kunnes jälleen kohtaamme.

Kuka palelee, missä palelee?

2007-09-01T11:00:00.001+03:00

Syksy on tullut Amsterdamiinkin, vaikka mittari näyttää yhä lähes kahtakymmentä astetta päivisin. Alkuviikon auringossa vielä tarkeni lyhythihaisella paidalla, joskin viluisena katselin iltaisin t-paidoissaan pihalla riehuvia lapsia ja ihmettelin paikallisten säänsietokykyä. Vaan puuskainen tuuli ja sade viilensivät ilman ja perjantaisella kauppareissulla olinkin yhtäkkiä ainut paljasvarpainen varvastossuissani. Syystakit ja nauhakengät ovat ilmestyneet katukuvaan.

Jos kohta muut muuttolinnut lentävätkin etelään, on minun pian aika palata viileään pohjoiseen. Tänään aamulla taivas oli kirkas ja täynnä lentokoneiden piirtämiä viivoja. Eipä aikaakaan kun minunkin lentojälkeni siellä näkyy.

Jordaan walk

2007-08-29T19:24:00.000+03:00

Nautin oletettavasti viimeisestä aurinkoisesta päivästä lähiaikoina kävellen pitkinpoikin kaupunkia. Ensimmäinen pakollinen puolentunnin taival täältä kaupunkiin alkaa jo kypsyttää: joo joo, nämä nurkat on jo nähty!

Mutta Jordaan on ihana. Olisin voinut jatkaa taivallusta vaikka kuinka kauan, pitkin rauhallisia katuja, kukkien ja puiden ympäröimiä kanaalinvarsia, asuntolaivoihin kurkkien ja pieniä sieviä veneitä ihastellen. En osaa sanoa, mikä vie ykkössijan sydämessäni tässä kaupungissa: veneet, talot vai sillat, rakastan niitä kaikkia!
Anne Frankin talo jäi näkemättä, sen edustalla oli valtava jono. (Nyt ymmärrän, miksi lipun voi ostaa netin kautta...nettilippulaisille oli ilmeisesti oma sisäänkäyntinsä.) Vastaavia turistikohdejonoja muistan nähneeni vain Pariisissa ja Barcelonassa.

Museokierroksen sijasta virkistäydyin jäätelöllä. Jäätelö menee kyllä kärkikeksintöjen joukkoon erinomaisuudellaan, mikäli minulta kysytään: se vie nälän, janon sekä helteen ja kävelyn tuoman läkähdyksen ja elvyttää nuupahtaneen turistin mielen. Lekker!!!

Pääsin myös ottamaan kuvia kanssaturisteista heidän kameroillaan ja neuvomaan paria eksynyttä karttoineen. Itse olen jotenkin keksinyt kaupungin kanaalien ja katujen logiikan, ja onnistuin jälleen kulkemaan kaupunkikierrokseni ilman karttaa, tietäen tarkalleen, missä liikuin. Nähtävästi itsevarmuuteni näkyy, vaikutan paikalliselta ja/tai riittävän harmittomalta, jotta minulta voi kysyä neuvoa. Tai ehkä kyse on siitä, että kaikki ne paikalliset viuhtovat niin lujaa pyörillään pitkin katuja, etteivät turistit tohdi heitä pysäyttää. Tällainen jalanliikkuja sen sijaan on saavutettavissa.

Lopulta taivalsin pitkin Prinsengrachtia aina Amstelille asti, istuin hetken ihastelemassa (ja kuvaamassa) laivoja, ja suorin sieltä Laihan sillan kautta takaisin tuttuakin tutummalle kotireitille. Harmittaa, tänne olisi pitänyt tulla lukemaan niitä teoriakirjoja ja artikkeleita, nauttimaan kaupungin lukuisista puistoista ja niiden tarjoamista suojaisista sopista - tylsää kirjoittaa sisällä läppäriin sidottuna!

Kurkkukipua ja koti-ikävää

2007-08-28T21:30:00.000+03:00

Viikonlopun päätyttyä helteetkin näyttäisivät olevan ohitse. Aamuilma tuntuu viileältä varpaissa, kun avaan parvekkeen oven samalla kun kaadan vettä kahvinkeittimen säiliöön. Iltapäivällä paleluni on jo sillä asteella, etten enää pysty kököttämään tietokoneen ääressä, vaan siirryn suosiolla lukemaan Dahlgrenin artikkelia kansalaisuuden "tekemisestä" sohvalle viltin alle. Flunssa yrittää kolkutella ovelleni, enkä aio päästää sitä sisään.

Hollannin päivät vähenevät vauhdilla. Toisaalta olen siirtymässä jo ajatuksissani takaisin Suomeen, ja sähköpostiin saapuneet tuoreet valokuvat Säpsystä tuovat käsinkosketeltavan ikävän siihen elämään, jota olen täällä parhaani mukaan unohtanut. Ehkäpä ikävää vauhdittaa myös yksinoloni, kovin harvassa ovat ihmiskontaktit olleet T:n poissaollessa, vaikka netin äärellä istunkin. Kissit sentään ovat kainaloisina.

Nemo & Jelena

Toisaalta olen asettunut täällä olemiseen, syömään päivällistä Frendien äärellä, katsomaan iltaisin elokuvan tai kaksi, puhumaan ja ajattelemaan englanniksi, kuuntelemaan jäätelöauton kaunista (!) soittoa kadulla ja lasten iloista kiljuntaa aukion kiipeilytelineessä iltaisin, istumaan pesukoneen kannen päällä sen lingotessa ja kävelemään autotielle luottaen jalankulkijan oikeuksiin. En voi olla miettimättä, millaiseksi elämä muuttuisi, jos asuisin täällä, ja toisaalta tiedän, millaista elämä on kotona Tampereella, tänäkin syksynä.

Probleemasta toiseen

2007-08-27T15:24:00.000+03:00

Problem oli kadonnut sillävälin kun kävin perjantai-illalla kaupassa ostamassa viikonlopun eväät.

Jotta harmistuksen tasapaino pysyisi vakaana, olen saanut tänä aamuna uuden probleeman: uuden pulun parvekkeelle, huolimatta siitä, että korjailin verkkoa entistäkin tiiviimmäksi. Mistä niitä oikein tulee? Tämä yksilö ("Harm") on selvästi säikympi, joten lisään aika-ajoin sen nuppiin painetta päästämällä Nemon parvekkeelle. Lintu alkaa räpistellä verkkoa vasten ja ehkäpä hyvällä säkällä sujahtaa verkon ja yläparvekkeen reunan välistä yläpuolisten asukkaiden harmiksi. Niih!

Haarlem oli mukava kaupunki. Katedraalimainen kirkko hallitsi vaikuttavalla olemuksellaan kaupungin keskusaukiota (Grote Markt) ja sen markkinameininkiä. Läkähdyttävästä alkuiltapäivän helteestä (+28) ja täysin väärästä kenkävalinnasta johtuen en tehnyt laajaa kaupunkikävelyä. Sen sijaan ihastelin mm. fossiileita, vanhoja rahoja ja kaikenmaailman vimpaimia Teylers-museossa. Joskin jouduin myöntämään kliseisen tyttöyteni, kun en jaksanut innostua hyttimäisessä ovaalisalissa olevista tähtitiede-, fysiikka-, merenkulku-, ym. vimpaimistosta, sen sijaan tillitin pitkään korukiviä ja ihmettelin lukuisia fossiileita. 11-metrinen lintu, jonka pää oli samaa kokoa kuin hevosen kallo - ajatella!

Dyynit jäivät edelleen näkemättä. Ehkä sitten joskus...

Takaisin Amsterdamin keskustaan päästyäni koin taas kaupungin uudella tavalla. Helteessä vyöryvät ihmismassat, koirankakan ja kannabiksen lemahdukset, asemanseudun ahdistavan hektisen tunnelman.

Hyvä kun jaksoin raahautua kotiin - helteestä läkähtyneenä, turistiostokset ja matkaopas laukussa painaen ja rakot jalkapohjissa.

A perfect day for a walk

2007-08-24T12:18:00.001+03:00

I luuuv the houses!

A boat called Anomalia.

Herengracht.

Pulu prkl!

2007-08-24T11:55:00.000+03:00

A pidgeon called Problem.

Siellä se hemmetin lintu edelleen istuu, vaikka olen murustanut näkkileipää tekemälleni ulosmenoreitille. Myös sen turvapaikasta varaston katon nurkilta olisi mahdollinen ryömimisreitti ulos verkkojen välistä, mutta pulut eivät taida ryömiä? Ainakaan tämä tyhmä pulu.
Se ei myöskään laskeudu parvekkeen lattialle, jolloin se mahdollisesti hoksaisi reitin ulos/ leivänmurut.

Nyt isosta parvekkeesta on haittaa - pululla on lentotilaa, enkä saa sitä ahdistettua nurkkaan. Näyttää siltä, että Problem ja minä joudumme kestämään toisiamme kunnes a) Problem kuolee nälkään, b) se löytää ulosmenotien, joko tekemäni tai omansa tai c) T. palaa ja kunnon miehenä metsästää linnun kiinni.

Aukko vapauteen.

Mentaalikarttoja ja ongelmanratkaisua

2007-08-23T19:19:00.000+03:00

Shoppailu/kävelykierros kaupungissa teki lopulta hyvää. Yllätyin, miten vaivattomasti löysin reittini myös kotiinpäin, ilman karttaa. Olin koko ajan perillä ilmansuunnista ja tunnistin paikkoja, joita olin nähnyt aiemmilla Amsterdam-visiiteilläni ja katuja, joita pitkin olin kulkenut aiemminkin, mikä antoi lisäuskoa siihen, etten voi olla menossa kovinkaan väärään suuntaan. Oli hauska kävellä kapeita, hiljaisia kanaalinvarsien katuja, ja ihmetellä vanhoja vinoja taloja. Juttelin myös kioskinpitäjän kanssa pitkät pätkät pankkien ja vakuutusyhtiöiden ylimääräisistä maksuista - hänelläkin oli tainnut olla yksinäinen päivä puodissaan. Ihmiskontakti piristi ainakin minua.

Kotiinpäin kävellessäni siirryin kaupungin vilkkailta turistikaduilta vaitonaisia kanaalinvarsia pitkin leveänpramealle ja keskiluokkaiselle Plantage Middelaanille. Tunnelma vaihtuu Tropenmuseumin jälkeen Swindenstraatin kauppakadulle astuessa. Ja Zeeburgin kaupunginosaan virallisesti siirtyessäni kadunvarren kaupat pienenevät, talot madaltuvat (ja ovat viehättävämpiä vanhassa nuhjuisuudessaan, metallireunaisine pikkuparvekkeineen, kadun reunan mukaisesti kaartuvine seinämineen, lehmuksen lehtien kehystäminä) ja vilinä hieman hiljenee. That's my neighborhood.

Kotona odotti sama ongelma, minkä olin sinne lähtiessäni jättänyt. Parvekkeen verkon reiästä parvekkeelle puikkelehtinut pulu. En saanut sitä metsästettyä pyyhkeen sisään, joten avasin sille ainoasta kohdasta, mistä verkkoa saa hieman auki sitä rikkomatta, kissanmentävän aukon. Mutta eihän tuo tyhmä pulu osannut siitä enää ulos. Se pönöttää ulkovaraston katon päällä huolestuneen näköisenä. Nyt en pysty päästämään kissoja parvekkeelle, puhumattakaan siitä sotkusta, minkä lintu saa siellä aikaan. Ihmiset tuntuvat inhoavan puluja, syyttä, ajattelin ennen. Nyt olen ärsyyntynyt ja valmis hoitamaan pulun pois keinolla millä hyvänsä. Any ideas?

Voisin toki ripotella näkkärinmuruja poluksi tekemälleni reiälle asti, mutta luultavasti ne loputkin ulkona notkuvat pulut päättävät tulla ruokailemaan sisään tämän yhden seuraksi ja ongelmani moninkertaistuu.

Taitteessa

2007-08-23T12:53:00.000+03:00

Minäkin asun täällä.

Olen kutakuinkin reissun puolivälissä.

Ensimmäistä kertaa kotiasiat alkavat palailla mieleen. Eläimet, asunto, postit, työt. Varsinaista koti-ikävää ei ole. Elämä on täälläkin kotoista. Rutiineja; pyykinpesua, töitä, kissojen ruokkimista ja hiekkalaatikon putsausta, kaupassakäyntiä.

Olen suunnitellut tälle päivälle turismi-shoppailukierrosta kaupungille. Kovin kauheasti ajatus ei innosta. En osaa enää suhtautua tähän kaupunkiin turistikohteena, vaan olen hautautunut elämään arkea pienissä ympyröissä: kodin, kaupan ja lähipuiston maagisessa kolmiossa. Tietokoneen äärellä, tv:n edessä, keittiössä. Ei elinpiirini sen suurempi ole kotikotonakaan, yliopiston, lähikaupan ja kodin väliä sahatessa se elämä sielläkin enimmäkseen sujuu.

Joitakin asioita täältä jään kyllä kaipaamaan. Tuorepinaattia. Vohveleita. "Krupukkia" (vai mitä Reeta?!;). Huomaavaisia autoilijoita. Ilmankosteutta (sopii iholleni, hiuksilleni, hävittää allergiaoireeni...). Maiseman avaruutta. Katukuvan värikkyyttä.

Eläimenä tarhassa

2007-08-21T22:48:00.000+03:00

Olen vältellyt eläintarhoja käytyäni 15-vuotiaana eläintarhassa Prahassa. Amsterdamin eläintarhaa voin kuitenkin jopa suositella. Alue on rakennettu vihreäksi, jopa niin, että ihmiset hukkuivat alueelle, ja välillä tunsin olevani yksin vehreässä metsässä, katsellen ympärilleni ja tarkkaillen missä eläimet piilevät.

Eläinten olot oli järjestetty hyvin, eikä stressaantunutta käytöstä juurikaan näkynyt. Esimerkiksi kettujen ja susien aitaus oli lähestulkoon kokonaan muratin peitossa, siellä täällä oli pieniä katselureikiä, joten eläimet saivat tarvitsemaansa suojaa. Toki aitaukset olivat pieniä, mutta eläimillä oli sekä virikkeitä että suojakoloja.

Tämä kaveri oli ilmeisesti karkupuuhissa aitauksen reunalla, eikä välittänyt vaikka kävelin alle metrin päähän kuvaamaan.

Nämä puuhakkaat otukset olivat suosikkejani. Vaan niiden aitauksen reunalla sain kymmeniä hyttysenpistoja... kovasti nuokin itseään rapsuttelivat.

Flamingot eivät taida täällä lentää...

King of the hill

Office cat

2007-08-20T11:25:00.000+03:00

Ja nyt töihin!
Meidän toimistossa on myös virallinen työnvalvoja: Nemo.

Kierrätystä

2007-08-20T10:56:00.000+03:00

Kotiaukion laidalla on erilaisia roskakuiluja, paikallisia "molokkeja". Biojätteet ja metallitölkit sekä juomapakkaukset menevät tosin sekajätteen joukkoon, toisin kuin kotona Tampereella. Mutta paperit ja lasiesineet, vaatteet ja muut lumput viedään omanvärisiinsä pönttöihin. Kuulemma metallit seulotaan sekajätteen seasta erikseen myöhemmin.

Amsterdamin eri alueilla on erilaisia tapoja myös jätekulttuurissa. Aikaisemmassa Amsterdam-residenssissäni keskiluokkaisessa Buiten-Veldertissä ei roskisten vierellä näe tavaroita kun taas Zeeburgissa näin maanantaiaamuisin roskikset melkein peittyvät niihin: on kodinkoneita, ovia, puutavaraa, kippoa ja kuppia, kivannäköinen nojatuoli, rikkinäinen sohva, parivuoteen patja... Kieltämättä kadunvarsien tavarakasoista tulee hieman epäsiisti vaikutelma.

Mutta kaikella on tarkoituksensa. Roska-autot saapuvat maanantaina aamupäivästä. Viikonlopun koittaessa ihmiset alkavat kantaa tavaraa roskiksille. Suuri osa tavarasta on vielä käyttökelpoista, mutta omistajilleen tarpeetonta. Esineet on aseteltu siististi pahvisiin laatikoihin ja mahdollisimman hyvin pois jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden kulkureitiltä. Ohikulkijat käyvät läpi hylättyä tavaraa ja keräävät tarvitsemansa mukaan.

Täällä kotonakin on kadulta pelastettu nojatuoli ja jakkaroita. T:n muuttaessa ensi vuonna, ne päätyvät takaisin kadulle kiertoon. Vein eilen T:n pyynnöstä ulos pahvilaatikollisen ylimääräisiä kattiloita, uuden piirasvuoan, sateenvarjon ja mukeja. Tänä aamuna vain sateenvarjo on jäljellä.

Lämpötilanvaihteluita ja muuta satunnaista

2007-08-19T11:38:00.001+03:00

Luulisi, että olisin Suomen kesäsäiden myötä varsin sopeutuvainen myös Hollannin kesään. Mutta ei. Vaatteiden valitseminen alkavaan päivään tuntuu aina yhtä vaikealta. Ulkona saattaa näyttää aurinkoisen lämpimältä, mutta se osoittautuukin tuulen takia harhaluuloksi. Tai pilvisen harmaana päivänä hikisenkostea kuumuus yllättää. Harmaat pilvet liikkuvat vauhdilla ja saattavat ropsauttaa niskaan kunnon kuuron. Tai sitten pari pisaraa.

Sisällä ei ole yhtään sen helpompaa. Saatan olla kuumissani yhdellä hetkellä ja vähän päästä kaivata ylleni pitkähihaista puseroa (jotka lähes kaikki, btw, ovat Suomessa!) Onneksi vaatekaappi on täynnä amerikkalaisia collegehuppareita, värejä ja yliopistojen (tai niiden urheilujoukkueiden) logoja joka lähtöön.

Yksi asia on varma. Iltaisin, kun ilma viilenee ja tunkee sisään olohuoneen tuuletusaukoista, tärisen kylmästä. Lämpöpattereiksi kelpaavat silloin puserot, peitot, T. ja kissat. Mieluiten ne kaikki.

***
Eilen kylmän ilman mukana sisälle saapuivat hyttyset. Koska olin yön kääriytynyt peittoihin, käsivarsiin ja kissoihin, kutiavia pistoskohtia on vain sormien nivelissä. Nice.

***
Olen laihtunut melkein kaksi kiloa viikon aikana. Kun toinen tiukistelee dieetillä, en myötätunnon vuoksi kertakaikkiaan pysty ostamaan ja syömään herkkuja. Lounaaksi hedelmä, jugurttia ja kahvia ja illalla riisiä ja kasviksia. Ei alkoholia. Tulokset ovat hämmentävän tehokkaita. Kissat sensijaan tuntuvat lihovan silmissä.

***
Haastattelujen koodaus sucks! Jos jotain hyvää, ainakin kirjoitusmotivaatio kasvaa samaa vauhtia kuin aineistonkäsittely alkaa tympiä. Tänään on vapaapäivä. Ja eilenkin tehtiin vain T:n töitä. Ihan kiva olla avuksi. On hämmentävää huomata, miten englantini on parhaimmillaan, kun puhun tutkimusasioista. Siinä missä arkisanat (esim. home, siivilä, leikkuulauta,...) ovat hakusessa, puhun sujuvasti metodologiasta, demokratiateorioista, vallanpitäjistä,...
Kissat puolestaan juttelevat minulle, kun puhun niille suomea. Englantiini ne eivät välitä vastata.

Nettivelho

2007-08-14T18:39:00.000+03:00

Jo edellisellä Hollannin-matkallani oli internet-vastoinkäymisiä, langaton verkko toimi mutta nettiselain ei. En tietenkään osannut odottaa ongelmia, kun täällä tyytyväisenä kytkin läppärin modeemipiuhaan. Vaan aivan sama vaiva koneessa. Virheidenhakutoiminto väitti kyseessä olevan palomuuriongelman.

Soitin kumminkin kotiliittymäni operaattorille varmistaakseni, etteivät liittymän asetukset jää kulkemaan koneen mukana. Kuulemma eivät.

Seuraava hätäpuhelu tietokoneohjelmoijaystävälle Suomeen. Siinä sitten etäneuvonnan avulla ip-konfiguroin ja ihmettelin.

Puhelun päätyttyä seikkailin vielä asetussivuilla ja löysin kuin löysinkin välityspalvelimen, joka viittasi Suomen kotiliittymään. Ruksi pois ja eikös vaan pelitä! Hoo! Tiedoksi vaan operaattorille, että kyllä siellä sittenkin jotain mukana kulkee.

(Sanottakoon, että myöhemmin tipuin taas verkosta, ja pähkäilin aikani, kunnes tajusin räpeltää kaikkia mahdollisia piuhoja. Paikalliset assarini aka kissat Nemo ja Jelena olivat ilmeisesti tehneet omia asennuksia kirjoittaessani.)

Lisää kulttuurivaikutteita

2007-08-14T14:07:00.001+03:00

Amsterdamin asuinalueet poikkeavat suurestikin toisistaan. Itse majailen siirtolaisvoittoisessa "lähiössä", Zeeburgissa, jonka katujen nimetkin juontavat Hollannin siirtomaista.

On ihan terveellistä kokea kaduilla kulkiessa oma erilaisuutensa, valkoisuutensa, silmiinpistävyytensä. Suomessa kun on itse se normi, johon erilaisuus peilautuu. Toisaalta taas kaikkialla maailmassa tuntuu olevan niin samanlaista, kadulla kävelevä nainen on kadulla kävelevä nainen. Huutomerkki.

Kotiaukiolla, Stud-nimisen coffee shopin edessä seisoskelevien miesten on siis "pakko" kommentoida. Samaa rasittavaa, mutta vaaratonta kulkuuni puuttumista, mihin ei voi muuta kuin reagoimatta kävellä ohi, tapahtuu kaikkialla. Vain sanat ovat erilaisia. Täällä sana oli Hollannissa niin tyypillinen 'Lekker!'

Kulttuurien kasauma

2007-08-13T13:09:00.000+03:00

Luen amsterdamilaisen talon suljetun sisäpihan puolella olevalla parvekkeella, aamupäivän auringossa, englanninkielistä kirjaa, juoden eteläamerikkalaista kahvia kera hollantilaisen maidon. Kuuntelen lintujen kirskutusta ja jostain asunnosta kantautuvaa marokkolaista musiikkia sekä hollantilais- ja siirtolaisperheiden erikielisiä keskusteluja ymmärtämättä sanaakaan.

Tai illalla elokuvaa katsellessa käännän brittielokuvan espanjankieliset dialogit ensin päässäni suomeksi, voidakseni sitten englannintaa ne espanjaa ja suomea taitamattomalle T:lle. Väsyneenä, jos en pidä varaani, suomi punkee esiin ja suustani lipsahtaa suomeksi ajateltu asia suomenkielellä, englannin sijaan.

Tätä merkintää kirjoitan amerikkalaisella läppärillä Blogger-sivuston hollanninkielisiä komentoja opetellen, ä-kirjaimet copy-pastella tekstiin liittäen.

Yleensä ulkomailla oma suomalaisuus vahvistuu, mutta täällä tunnen olevani välillä kulttuuriselta identiteetiltäni irrallinen, en mistään kotoisin ja kotonani täälläkin.

Tyhmyydestä sakotetaan

2007-08-08T08:36:00.000+03:00

Olen parin viime vuoden ajan ottanut matkatavaroilleni pienen erillisen vakuutuksen netissä ennen reissuun lähtöä.

Nyt tuli juuri ennen vakuutuksen ottamista mieleen tarkistaa, mitä se kotivakuutus korvaakaan.
- Omaisuuden myös ulkomailla, enintään 45 päivän ajan.

Olen siis vuosien mittaan maksanut turhaan hiukan vajaa sata euroa isolle vakuutusyhtiölle pienestä rahapussistani - niiden muiden lukuisten satasten lisäksi. Auts.

Hyvästien haikeus

2007-08-06T18:47:00.001+03:00

Hyvästit eivät ole koskaan helppoja. Vaikeinta on hyvästellä ne, jotka ovat minusta riippuvaisia. Mitenkähän kissaukot pärjäävät ilman minua unikaverinaan? Typy sentään viettää onnellista laumaelämää hevoskavereidensa keskellä, mutta ikävä minulle tulee kumminkin.

(Soon) I am (in) Amsterdam

2007-08-05T12:31:00.000+03:00

Taas lasketaan päiviä siihen, kun istun Helsinki-Vantaalla, kuunnellen lempiraitoja mp3-soittimella, hakien hyvää asentoa tuolilla ja katsellen ihmisiä. Odotellen siirtymistä toiseen kaupunkiin.

Tietenkin Suomen kesä alkaa säiden puolesta juuri silloin kun olen siitä poistumassa, mutta näyttää se A'damin sääkin ihan kohtuullisen kesäiseltä.

Toista se oli pari vuotta sitten, kun katselin marraskuisia kanaalinäkymiä:

Uudet pinot

2007-08-03T21:32:00.000+03:00

Koskaan aiemmin en ole viettänyt kesääni näin vähän kotona ja niin paljon muualla.

Nyt on taas aika ryhtyä matkavalmisteluihin, pestä pyykkiä, siivota koti lähtökuntoon, etsiä tuliaisia, suunnata mieli matkalle. Vanha tuttu kaupunki odottaa, olen sen nähnyt jo syystalven synkkyydessä ja kevään kirkkaudessa - loppukesän helle ja kosteus on kokematta.

Au revoir, Paris!

2007-08-02T21:56:00.000+03:00

Pigallen ja Barbèsin väliset jalkakäytävät eivät tyhjene koskaan, näyteikkunat loistavat ja ihmisiä riittää. Jotkut menevät huoriin, jotkut kaljalle, toiset konserttiin, elokuviin, kylään jonkun luo, syömään jonnekin... kaikenlaiset ihmiset tekevät kaikenlaisia asioita, kuin valtavassa liikenneympyrässä, jokaisella oma kaistansa...

Nopeasti katoaa kaupungin tunnelma, pyyhkiytyy päästä, poistuu mielestä. Miten jokaisella kaupungilla onkin oma henkensä, vaikka ihmiset lopulta ovat kaikkialla aika samanlaisia?!

(Sitaatti Virginie Despentesin kirjasta Kauniita asioita (Like: 2000) [Les Jolies Choses 1998].)

Kaupungin monet kasvot

2007-07-29T19:13:00.000+03:00

Viinitarha Montmartren kukkulalla.

Kun aika on rajallinen kaupungin katseluun, on tehtävä valintoja. Sulkeistimme museoiden kiertelyt ohjelman ulkopuolelle, ja katselimme muutkin isoimmat nähtävyyden vain ohi kävellen.

Pariisi hämmästytti moninaisuudellaan. Pompöösit leveät kadut, kalliit brändikaupat ja isot tavaratalot, latinalaiskortteleiden kapeat kujat, turistien kasaantumispisteet Sacre Coeurin ja Notre Damen liepeillä, vintage-puodit ja monikulttuuriset markettikadut sijaitsivat niin lähellä toisiaan, että yhden kävelykierroksen aikana ehti nauttia monista erilaisista tunnelmista, kasvoista ja miljöistä. Kuin astuisi maailmasta toiseen.

Mieleenpainuvimmat hetket osuivat kuitenkin viimeiselle päivälle, jonka vietimme Montmartrella. Kävelimme pitkin Boulevard de Clichyä aamuvarhain - kaikkialla oli hiljaista, vain vähän ihmisiä, puodit kiinni. Moulin Rouge nukkui aamuauringossa. Hautausmaalla kissat kulkivat hautaa hoitamaan tulleen vanhuksen perässä. Kierroksemme vei lopulta Sacre Coeurin eteen, mistä näkyi koko Pariisi, utuisen sinisessä valossa kylpien. Sieltä ylhäältä laskeuduimme alas ihmisiä kuhiseville kaduille, metroon, eloisaan kaupunkiin.

Minuus muutoksessa

2007-07-27T17:20:00.000+03:00

Matkalla astuu minuutensa niihin paikkoihin, identiteetteihin, joissa ei arkielämässä pysty käymään tai ainakaan hetkistä pidempään viivähtämään.

Pariisin metrossa, vaihdettuamme RER-junasta kuutoslinjalle Etoilen suuntaan, olin jo joku muu kuin Suomessa arkeaan elävä apurahatutkija. Solahdin mutkattomasti elämääni Pariisissa, turistina, konferenssimatkailijana, flaneurina.

Takaisintullessa sopeutuminen, identiteetin muutos, ei ollutkaan niin helppoa. Siirtymässä oli viivettä, tunsin olevani kahden tilan välimaastossa. Pariisi vielä hiukan päässäni Suomeen kuuluvien arkisten asioiden hoitaminen, hevoseen liittyvien viestien käsittely, työhuoneen muuttokaaos, jopa kotonaolo, tuntui vaikealta ja raskaalta. Liikaa kontakteja, liikaa velvollisuuksia, liikaa tehtävää reissun päälle.

Moisessa umpikujassa matkalainen tekee ainoan fiksun teon. Menee kotiin, kaatuu sänkyyn, vetää peiton korville ja nukkuu roimat päiväunet.

Oú est-ce que je trouve...?

2007-07-21T18:29:00.000+03:00

Matkalle virittäytyy viimeistään tavaroita pakatessa ja kotiasioita järjestäessä. Vaikka varaan aikaa matkalaukun pakkaamiselle, mielessä kummittelee aina kysymys - mitä unohtuu? Toisaalta olennaista on vain, että mukana on konferenssipaperit, lentoliput ja passi. Mutta kaikenlaista varmuudenvuoksi-sälää on pakko haalia:
Laastarit hiertävien kenkien varalta, sateenvarjo, eri alaosiin sopivat paidat ja takit, neule vai pasmina vai molemmat? Hiuslakka, allergialääkkeet, sanakirja, rannekorut....

Onneksi on tullut matkustettua viime aikoina niin paljon, että pakkaaminen sujuu rutiinilla. Kotiakin joutuu valmistelemaan:
Siivous, tiskit? check!
Roskien vienti? check!
Kissojen ruokintajärjestelyt? check!
Kukkien kastelu? check!

Liian vähän jää aikaa hauskalle valmistautumiselle: matkaoppaan lukemiselle, kielen mieleenpalauttamiselle (ranskan oppikirja on toki ollut tv:n vierilukemistoani joitakin päiviä, mutta todennäköisesti puhun tositilanteessa vain espanjaa ranskalaisittain ääntäen, auts!), unelmoinnille.

Matka on edessä nopeammin kuin huomaakaan. Seine, Eiffel, Paris, je viens!

Askelta toisen eteen

2007-07-20T07:50:00.001+03:00

En osaa kuin yhden runon ulkomuistista. Luin Tarun sormusten herrasta ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Kirjoitin ylös violettiin vihkoon kirjan parhaat runot, matkalaulut. Ne vetosivat jo silloin. Jostain syystä muistan edelleen sen lyhyemmän sanasta sanaan.

Tie vain jatkuu jatkumistaan
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin innokkain vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa, johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.
J.R.R.Tolkien

Kuljen runon viitoittamalla tiellä: seuraan välillä rohkeasti, välillä arastellen edessä kiemurtelevaa polkua, ja polkujen risteyksissä emmin. Mihin sitten? Tiedä en.

Lentolippusymboliikkaa

2007-07-19T17:06:00.000+03:00

Jotain on muuttunut: siinä missä ennen lentolippujen saapuminen postitse sai aikaan matkakuumeen ja reissuunlähdön vapauttavan tunteen, nyt henkinen lentely alkaa internetin lippuvarausoperaatiosta. Lippujen tulostus ei sen sijaan herätä mitään tuntemuksia, ja e-liput säilyvät - jos säilyvät - kalenterin välissä ja sähköpostissa. Matka konkretisoituu muutamalla hiiren näpäytyksellä ja visa-kortin tietojen syötöllä, enää ei tarvitse silitellä lentolipun sileää pintaa.

Vapautumisen ihana huuma toki katoaa, kun lähdön aika lähenee. Tilalle astuvat käytännön järjestelyiden järeät kahleet.